En tiedä mistä ja miten aloittaisin. Siispä aloitan vaan. Luvassa on myös todella sekava teksti, jossa moni ajatus on yhä kesken tai vailla oikeaa paikkaansa, mutta purkaakseni mieltäni haluan saada jotain vihdoinkin ulos.

Joku on ehkä miettinyt, minne me ollaan kadottu viimeisten kuukausien aikana. Tai ennen kaikkea minä, koska se olen minä, joka päivitän kaikkia meidän kanavia ja puen meidän elämän sanoiksi, kuviksi ja videoiksi, koska se on oma tapani käsitellä ja jäsennellä elämää ja syventää omaa onnellisuutta ja mielekkyyttä.

Rehellisesti olen ollut hukassa ja kadottanut ajoittain otteen itsestäni. Tätä kaikkea on ollut vaikea ymmärtää, koska samaan aikaan me ollaan eletty unelmaelämää ja osana tarinaa, joka on ihmeellinen ja jota on vieläkin vaikea uskoa todeksi ja me ollaan ikionnellisia ja kiitollisia niin monesta asiasta – ja on todella ahdistavaa ja syyllisyydentuntoista tajuta, ettei enää osaa ja jaksakaan nauttia ja iloita siitä kaikesta. Tuntuu, että moni meidän vahvuus onkin salakavalan hitaasti kääntynyt osittain itseään vastaan.

Tästä on pelottavaa kertoa, vaikka samaan aikaan tiedän, että se helpottaisi, kun asian osaisi pukea sanoiksi koko universumille. Mutta sen pukeminen sanoiksi on tosi vaikeaa, koska kyse on niin moniulotteisesta asiasta. Ja mitä jos kukaan ei ymmärrä? Enhän itsekään ymmärrä! Tai mitä jos kaikki ymmärtävät väärin?

Mutta loppupeleissä: Onko sillä mitään väliä? Mutta miksi sitten kertoa ylipäätänsä?

Koska se helpottaa omaa oloa. Koska se auttaa itseä, kun pystyy pukemaan mielensä sisäiset asiat sanoiksi. Ja koska se auttaa, kun pystyy peilaamaan ympäriltään muilta saatuja ajatuksia ja kokemuksia omiin vastaaviin. Jos kukaan ei jakaisi mitään, maailma olisi paljon köyhempi paikka. Ja miten paljon me saammekaan siitä, kun ihmiset jakavat ajatuksiaan, oivalluksiaan ja tarinoitaan? Oli se sitten blogien, somepäivitysten, lehtijuttujen, kirjojen, tv-ohjelmien tai elokuvien kautta.

Myös se vaivaa suuresti, että onko mulla oikeutta tähän. Oikeutta siihen, että kaikki ei ole ihan täysin hyvin, koska meillähän on samaan aikaan kaikki todella hyvin. Enemmänkin kuin hyvin, meillä on enemmän kuin vain perusasiat – me eletään kuin sadussa ja meillä on vieläpä edellytykset ja kyky osata nähdä elämämme taianomaisena! Tuntuu naurettavalta ja absurdilta kertoa, että meidän ongelma ehkä on, että ollaan vaan väsyneitä kaikesta ihanasta, mitä tehdään ja väsyneitä ja jotenkin häkeltyneitä koko elämästämme tällä hetkellä, ja että mua riivaa se, että ajoittain kadotan otteen kyvystäni iloita ja olla luova ja tehdä meidän elämästä siten taianomaista.

Mitä tämä on verrattuna siihen, että monilla on oikeasti asiat huonosti sellaisilla elämän tosi perustavanlaatuisilla tasoilla? Jos on koti, läheisiä, terveys, toimeentulo, niin onko oikeutta kertoa, että ihan kaikki ei ole hyvin? Jonkun mielestä se on kuitenkin valittamista.

Mutta eihän tällaista pitäisi joutua pohtimaan! Eihän maailma mene niin, ettei hyväosaisilla voisi olla omia murheitaan ja haasteitaan. Sitä voi olla kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä itsellä on ja olla onnellinen ja samaan aikaan kamppailla joidenkin asioiden kanssa.

Kai sitä voisi ajatella, että on tavallaan etuoikeus, että omat murheet ovat tällaisia. Jos olisi köyhä ja sairas, ei jäisi ehkä sijaa tällaisille murheille, koska menisi niin paljon energiaa niiden ns. isompien murheiden kanssa elämiseen ja selviytymiseen, ettei jäisi sijaa tämänlaisille murheille ja haasteille.

Se ei poista silti, ettei näennäisesti hyväosaiseen ja onnelliseen elämäänkin voisi kuulua murheita, ja etteikö nekin voisi ajaa pahaankin ahdinkoon, jota pahentaa syyllisyys siitä ettei mukamas olisi oikeus sellaisiin murheisiin, koska elämän perusasiat on kunnossa. Uskon, että ihminen voi olla rikas ja onneton tai yhtä lailla köyhä ja onnellinen, ja että elämän suurimpia rikkauksia on lopulta jotkin ihan muut kuin maalliset asiat.

Voisi sanoa, että meillä on ollut kriisi. En kuitenkaan haluaisi sanoa sitä kriisiksi, koska sillä on negatiivinen sävy ja se kuulostaa joltain, mitä haluaisi vältellä sen sijaan, että tajuaisi, että erilaiset vaiheet ja haasteet ehkä vain kuuluukin elämään, eikä ne ole välttämättä isossa kuvassa lopulta vain negatiivinen asia, vaan asia, jonka myötä ihminen kasvaa ja ehkä löytää aiempaakin suurempaa merkityksellisyyttä ja onnea elämäänsä.

Että kyse tosiaan onkin kasvusta.

En vieläkään osaa pukea edes murto-osaa tästä kaikesta sanoiksi. Olen yrittänyt kuukausitolkulla. Kaikki tekstit ovat jääneet sekaviksi ja jäsentelemättömiksi luonnoksiksi, joihin en ole edes pystynyt palaamaan, koska niiden jäsentäminen ymmärrettäviksi on tuntunut liian raskaalta tehtävältä. Olen yrittänyt hakea helpotusta ajatuksesta, että olen kuitenkin kirjannut ne ylös – tai kuvannut vaihtoehtoisesti videolle – jotten unohda niitä ja voin palata niihin joskus myöhemmin, kun pystyn ja kun kaikki tämä alkaa jotenkin selkiytymään. Joka päivä toivon ja uskottelen, että nyt niin alkaa tapahtumaan, mutten ole varma, onko vieläkään alkanut.

Mutta jaksan uskoa siihen, että lopulta kaikki tämä käy järkeen ja vielä ymmärrän tätä kaikkea. Se tulee varmasti olemaan elämänmittainen tie, ja kun jotain ymmärtää, tulee eteen uusia mysteereitä ja haasteita eli tavallaan täytyy ehkä hyväksyä se, ettei tämä kaikki koskaan lopullisesti avaudu.

Mutta miten surullista toisaalta olisi, jos ihminen ei kasvaisi? Kasvu taas vaatii suuriakin kasvukipuja.

On tavallaan lohdullista, että niitä voi tulla näin yli kolmekymppisenäkin. Olen aina halunnut, etten koskaan kasva aikuiseksi ja halunnut uskoa siihen, että ihminen voi säilyttää tietyn lapsenomaisuuden ja lapsenmielisyyden läpi elämä. Itse asiassa se on yksi suurimmista elämäntavoitteistani. Ehkä tämä onkin siis kohtalon ivallinen vastaus tähän tavoitteeseeni: Saan kolmekymppisenä elää vähän kuin jonkun uuden nuoruuden identiteettikriisin, joka tuntuu pahemmalta kuin mikään kriisi, jota mieleni kävi läpi silloin, kun oikeasti olin teini.

Olen myös aina halunnut kirjoittaa kirjan. Tulipalon jälkeen tajusin, että tässä on tarina, josta teen kirjan! Mutta nyt näen, että se kirja ei tulekaan kertomaan vain unelmakodin menettämisestä tulipalossa ja uuden unelmakodin rakentamisesta omin käsin sen tilalle ja vieläpä ihmeellisellä tavalla. Se tulee myös kertomaan siitä, miten tulipalo johdatti entistäkin ihmeellisempään ja taianomaiseen unelmaelämään, josta edes oma mielikuvituksellinen mieleni ei ollut osannut haaveilla. Se tulee olemaan tarina onnesta, unelmista, elämänasenteesta ja kasvamisesta. Tarina seikkailuun heittäytymisestä ja itsensä kadottamisesta sen tiimellyksestä – ja löytämisestä uudelleen. Ja luovuudesta, luovasta hulluudesta ja elämisestä niiden kanssa.

Tulipalon jälkeen me löysimme Markun kanssa elämän ja unelmia, joista me ei oltu osattu ennen tulipaloa edes haaveilla. Tuntui, että vaikka meidän silloinen onnen kupla ja mielikuva meidän tulevaisuudesta puhkesi sinä tulipaloyönä, niin sen kuplan ulkopuolelta löytyi vielä suurempi ja ihmeellisempi onnen kupla.

Se kupla on paikka, missä onnea on elää taivas kattona. Missä peseydytään tähtien alla paljussa. Missä tehdään ruokaa nuotiolla. Missä palaneen talon rippeet lämmittää meitä niin siinä nuotiossa kuin paljun kamiinassa. Missä me itse rakennetaan meille ”uusi” unelmien talo – mutta joka onkin vielä vanhempi ja upeampi kuin se meidän palanut. Missä me havahdutaan siihen, että oikeasti me ei kuitenkaan edes tarvita sitä taloa ja ettei meillä ainakaan olekaan kiire saada sitä valmiiksi, koska meillä on niin ihanaa juuri tässä ja nyt tällä ihmeellisellä matkalla. Se on paikka, missä meillä on koti ilman taloakin, sillä koti on loppujen lopuksi jotain ihan muuta kuin seinät ympärillä. Ja missä me rakennettiin ensin omin käsin aitta, mökki, joka on kuin yhdistetty huvikumpu ja muumipeikon rakentama talo, joka näyttää sympaattisen romanttisen söpöltä, ja jossa päivä yhä paistaa seinistä läpi ja kaikki on vähän vinossa joka suuntaan, ja joka on yhä yhtä keskeneräinen kuin me itse, mutta joka on meille silti paras ja ihanin talo, joka voitaisiin kuvitella.

Pitkään tulipalon jälkeen tuntui myös siltä, että meidän kaikki hyvät ominaisuudet puhkesi entistä isompaan kukkaan. Tuntui, että me vapauduttiin iloitsemaan asioista vieläkin enemmän ja rakentamaan vieläkin suurempi onni ja taianomaisempi elämä kaikesta siitä, mitä meillä on ja mihin meillä on mahdollisuus ja näkemään hulluja, ihania, taianomaisia unelmia kaikessa siinä, missä joku muu ehkä olisi nähnyt palaneen talon ja mahdottoman, raskaan tien.

Mutta sitten pikkuhiljaa huomasinkin, että jotain on myös vialla.

Se alkoi ilmetä kohtauksenomaisesti. Tai ehkä enemmänkin purkautumaan kohtauksenomaisesti.

Jokin ahdisti hetkittäin todella paljon. Olen tiedostanut, että mulla on ehkä taipumus ahdistua asioista. Tai ehkä enemmänkin kyky uiskennella myös jossain syvällä mielen sopukoissa. Olen aina nähnyt sen hyvänä ominaisuutena, joka auttaa arvostamaan omaa elämää ja kaikkea, mikä siinä on hyvää. Kun nimittäin osaa mielessään kuvitella kauheuksia niin osaa tajuta sen, miten ihanaa oma elämä on ja ehkä myös kokemaan myötätuntoa niitä kohtaan, joille kauheuksia sattuu oikeasti. Ja ehkä sitten osaa myös vastaanottaa vähän paremmin ne ikävät asiat, joita elämä väistämättä tuo varrellaan matkaan, kun on joskus käynyt niitä mielessään läpi ja ikään kuin varautunut niihin ennakkoon.

Mutta sinne mielen sopukkaan ei saisi jäädä uiskentelemaan liiaksi. Niin taisi kuitenkin käydä.

Aloin ajoittain kadottaa kaikkea sitä, mikä itsessäni on mielestäni hyvää ja eniten vaalimisen arvoista ja mikä eniten tekee juuri minusta mut. Aloin löytää itseni olemasta tosi negatiivinen. Aloin kadottamaan hetkittäin kykyäni innostua ja energiaani. En saanut enää asioita vietyä loppuun. Aloin kadottaa luovuuttani ja taitoani ilmaista itseäni. Aloin ahdistua siitä, etten osannut ja jaksanut enää tehdä niin paljon asioita, joita rakastan ja joista innostun ja olla oma itseni ja aloin pelätä sitä, että muuttuisinkin tylsäksi, negatiiviseksi, katkeraksi, innottomaksi. Aloin ahdistua siitä, etten osaisi enää nauttia tästä kaikesta ihmeellisestä ja ihanasta, mitä meillä on.

Tuntuu, että olen kadottamassa jotain itsestäni. Ja eniten ahdistaa juuri se ja pelko siitä, että kadotan itsessäni ne ominaisuudet, joita arvostan eniten!

Se pelko pahensi asiaa ja teki tästä omanlaisensa oravanpyörän.

Se auttoi vähän, että Markku muistutti huonoina hetkinä, mitä kaikkea hyvää meidän elämässä on ja että millainen oikeasti olen. Että olen innostuva, ahkera, aikaansaava, luova, pirskahteleva, ihana.

Mutta niinä hetkinä tuntui, että olin kaikkea muuta kuin niitä ja aloin epäillä, olinko koskaan ollutkaan niitä ja tuntui naurettavalta, että Markun piti kertoa näitä asioita mulle. Miten näin pääsi käymään?

Oliko se kaikki valetta ja oikeasti olenkin tällainen? Olinko sittenkin kuvitellut olevani jotain ihan muuta kuin mitä oikeasti olen?

Ajoittain jopa väsytti ajatus siitä, miten ahkera ja aikaansaava olen aiemmin ollut.

Ja aloin myös vihata itseäni siitä, miten hirveä olin niinä huonoina hetkinä. Se oli myös pelottavaa, nimittäin tunne siitä, että hetkittäin kadottaa otteen itsestään ja kontrollin omista tunteistaan ihan kokonaan.

Välillä tuntuu, että mieleni on pettänyt itseni.

Olen yrittänyt löytää selitystä, mutta yhtä hitaan salakavalan moniuloitteisesti kuin tämä kaikki hiipi osaksi meidän elämää, niin yhtä vaikeaa sille on löytää yksiselitteistä vastausta. Olenko ahdistunut? Uupunut? Masentunut? Vain yksinkertaisesti tulossa hulluksi?

Ja miksi näin kävi?

Onko meidän elämässä sittenkin jotain tosi perustavanlaatuisesti vialla?

Ei – ja on.

Vastaus taitaa lopulta olla kaikesta moninaisesta ilmenemisestään huolimatta aika yksinkertainen.

Me sorruttiin vain ahnehtimaan liikaa. Sorruttiin touhuamaan ja ajautumaan pikkuhiljaa uuvuttamaan itsemme tekemällä ihania asioita ja sitä oli vaikea tajuta juuri siksi, että me tehtiin nimenomaan ihania juttuja ja ei tajuttu, että niistäkin voi väsyä. Eikä hyväksytty sitä, että unelmaelämääkin eläessä voi tosiaan väsyä – ja että se on ihan sallittua myöntää itselleen ja ettei siitä tulisi potea huonoa omaatuntoa.

Asian näkeminen on ollut tosi vaikeaa myös siksi, että juuri se ominaisuus, joka auttoi meitä selviämään tulipalosta, sokaisi meidät ja piilotti alleen väsymyksen ja esti meitä näkemästä, että aloimme väsyä.

Nimittäin kyky innostua, nauttia ja heittäytyä täysillä asioihin ja elämään.

Tulipalon jälkeen tuntui, että osasin aiempaakin enemmän hyödyntää niitä ominaisuuksia. Osasin innostua entistä enemmän pienistäkin asioista ja nauttia niistä ja heittäytyä unelmoimaan ja toteuttamaan ideoita ja haaveita aiempaakin vapaammin. Ja kuten aina ennenkin, Markku innostui mukanani kaikesta ja lietsoimme toinen toisiamme. Sen seurauksena näimme kaiken sen hyvän, mitä meille jäi jäljelle tulipalon jälkeen, ideoimme ja aloimme kirjaimellisesti rakentaa hiiltyneistä unelmistamme uusia haaveita ja luomaan tilanteestamme ja sen hetkisistä lähtökohdista uutta aiempaakin ihmeellisempää elämää.

Se kaikki auttoi meitä selviämään tulipalosta ja sen tuomista menetyksistä tosi hyvin – eikä vain selviämään, vaan tosiaan luomaan aiempaakin ihanamman elämän. Se ei toki ollut itsestäänselvyys tai vain meidän omaa ansiota, vaan myös moni meistä riippumaton asia on meidän elämän aikana rakentanut pohjaa sille, että meillä oli voimavaroja ja kyky ja mahdollisuus siinä tilanteessa tehdä niin.

Mutta mitä tapahtui on se, että me huumaannuttiin tästä ”uudesta” ihmeellisestä elämästämme niin, että unohdettiin pysähtyä, vaikka kuviteltiinkin niin koko ajan tekevämme. Nautittiinhan me hetkistä ja elämän pienistä asioista, joista moni muu ei meidän mielestä osaa tai voi nauttia. Me ei tajuttu, että siinä omassa maailmassamme, jota värittää innostumiskyky, luovuus ja onnellisuus voi myös ajaa itsensä väsyksiin olemalla liian ahne. Me ei tajuttu sitä ironiaa, että elämällä unelmaelämää, jossa on kaikki ainekset olla onnellinen, voi silti sortua ajautumaan ahdinkoon ihan vain ahnehtimalla liikaa ja vaatimalla itseltään liikoja.

Meidän innostumiskyky sokaisi siis alleen hiljalleen kehittyvän väsymyksen, jota oli vaikea nähdä ja hyväksyä.

Innostumiskyky on tavallaan kuin huumetta, joka tekee elämästä ihmeellistä, auttaa selviytymään haastavissakin elämäntilanteissa ja suojaa jonkun ikävän sattuessa – mutta joka voi myös estää näkemästä, jos alkaa väsyä. Kun tekee itselleen mieluisia asioita, sitä jaksaa innostuksen voimalla pidempään kuin jos tekisi ikäviä asioita.

Lisäksi vaikka tilanteen tiedostaa, siitä ulos pääseminen on tosi vaikeaa.

Olen aina pitänyt isona lahjana mielikuvitusta, ideointikykyä ja luovuutta. Sen lisäksi, että ne on innostumiskyvyn ainesosia, niiden alle voi piilottaa pahaa oloa, ne voi kääntyä itseään vastaan toisellakin tavalla. Kun nimittäin on tuhat ideaa ja palo toteuttaa niitä, mutta oman elämän tunnit ei vain riitä niiden kaikkien toteuttamiseen ja jokaista toteutettua ideaa kohtaan keksii viisi uutta ideaa, eikä halua ja voi hyväksyä sitä, ettei ehtisi toteuttaa kaikkea, niin sitä vain jatkaa ja jatkaa niiden tekemistä, kunnes on täysin poikki ilman, että kuitenkaan tajuaa olevansa poikki, koska miten sitä voisi väsyä tekemällä kivoja asioita?

Ja kun ne kaikki on kivoja asioita, miten karsia niitä?

Tässä kohtaa huomaan taas ajattelevani vähän ilkeästi, että onpa todellisia hyväosaisen murheita ja että täytyypä meillä olla liian hyvin asiat, kun pitää ”keksiä” omasta päästään tällaisia ”murheita” – ihan turhia ja tyhmiä ja vähätteleviä ajatuksia! Ihan kuin se, että murehdin tällaista poistaisi sen, että meillä on asiat todella hyvin ja ihana elämä. Ihan kuin se, että syventyisi tällaisiin mielen luomiin haasteisiin olisi jotenkin epäkiitollista sitä kohtaan, että asiat on omassa elämässä isossa mittakaavassa todella hyvin.

Lopultahan vaikka kaikki olisi kuinka hyvin, voi silti olla onneton. Ja toisaalta vaikka jotain ikävää tapahtuisi, voi siitä selvitä ja olla onnellinen.

Eli ei ole yhdentekevää pohtia ja murehtia ja tarkastella kaikkia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ja murheitaan, koska loppupeleissä oma onnellisuus on oman pään sisällä.

Me ollaan viime aikoina mietitty paljon sitä, mikä on meille tärkeintä elämässä. Yhteinen aika, läheiset, oma ja läheisten terveys, meidän lemmikit, vapaus.

Mutta niiden jälkeen tulee kyky osata iloita ja olla onnellinen, kyky osata innostua ja nauttia täysillä, kyky tehdä arjestamme taianomaista ja luoda hauskoja pöhköjä juttuja tuomaan iloa elämäämme. Ja ehkä levittää samalla hyvää mieltä ja iloa ympärillemme, koska meistä tuntuu, että se ehkä voisi olla meidän tapa tuoda jotain hyvää tähän maailmaan.

Uskon myös siihen, että jos maailmassa olisi enemmän ihmisiä, jotka osaa ja pystyy ja uskaltaa säilyttää tietyn lapsenmielisyyden ja elää rohkeasti omannäköistään elämää, maailma olisi hitusen parempi paikka.

Ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys osata säilyttää tiettyä lapsenmielisyyttä vuosien aikana, kun sitä oppii näkemään ja ymmärtämään maailmaa ja elämää enemmän. Ei ole itsestäänselvyys voida ja pystyä ja osata nähdä maailmaa ja elämää taianomaisena, koska maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa. Ei ole itsestäänselvyys osata ja uskaltaa elää täysillä omannäköistä elämää, koska me ollaan sosiaalisia olentoja ja sillä on ja saa olla merkitystä, mitä muut ihmiset meistä ajattelevat ja hyväksyvätkö muut meidät.

Mutta uskon, että nuo kaikki on asioita, joita voi työstää, kehittää ja vaalia läpi koko elämän. Ja joita nimenomaan täytyy työstää ja vaalia, jos haluaa pitää niistä kiinni!

Aiemmin keväällä kirjoitin yhteen somepostaukseeni: ”Meillä on jo kaikki ainekset onneen, kun meillä on toisemme – jos vain osataan pitää kiinni omasta elämänilosta ja asenteesta. Sitä taitoa täytyy harjoitella ja vaalia läpi elämän, koska sen voi kadottaa milloin vain.”

”You can´t know joy unless you know sorrow.” Tämä viisaus me poimittiin eilen Netflixiä katsoessamme.

Sekä se, että jos on kyky leijua korkealla onnellisuudessa, on kyky sortua vajoamaan myös syvään suruun.

Toisin sanoen jos osaa avata itsensä niin, että elämä koskettaa kaikessa ihanuudessaan, se koskettaa myös kaikessa pahuudessaan.

Silti se on mielestäni sen arvoista, vaikka ison onnellisuuden hinta olisikin suuresti sureminen.

Lisäksi on täytynyt opetella hyväksymään se, että joka ikinen hetki ei voi ja tarvitse olla onnellinen ja iloinen, luova ja pirskahteleva. Se ei silti tarkoita, ettei olisi niitä ollenkaan ja ettei isossa mittakaavassa oma elämä olisi ihmeellistä ja ihanaa.

Sama ihminen voi olla suuresti innostuva ja säteilevä, mutta myös hetkittäin todella alakuloinen, surullinen ja jopa ahdistunut.

Voin olla se satujen hyvää tuova säteilevä keiju – mutta ehkä saduissa ei kerrota, että keijutkin välillä putoaa taivaalta ja kadottaa hetkittäin keijupölynsä. Ja voin olla kupliva ja pirskahteleva kuin shamppanja, kuten Markku kuvailee – mutta, jos shamppanjaa juo liikaa, tulee paha olo, joten ehkei ole hyvä olla kuin shamppanja ihan koko aikaa.

Ja voin olla kuin meri, joka on tyyni ja syvä ja kaunis ja täynnä mahdollisuuksia ja salaisuuksia – mutta joka välillä on hurja ja myrskyisä ja kaamea.

Me kaikki ollaan montaa asiaa.

Lisäksi ehkä itseään ei edes kannata yrittää ymmärtää tai ainakaan hallita täysin, vaan sen sijaan hyväksyä itsensä niin mysteereineen kuin huonouksineenkin ja ainakin antamaan itselleen anteeksi se, ettei aina osaa ja pysty olemaan sellainen kuin haluaisi olla. Ja oivaltaa se, että ehkä omien hyvien ominaisuuksien lisäksi ne huonommatkin ominaisuudet voi ehkä jopa kukistamisen sijaan kääntää voimavaraksi.

Niitä voi käyttää oppimisen ja luovuuden lähteenä, jos vain oppii olemaan ahdistumatta niistä. Ehkei kannata siis myöskään heittää hanskoja tiskiin niiden edessä, vaan pysähtyä kohtaamaan ne suoraan.

Jostain luin, että mielen sisäiset haasteet ovat hyvä syy hoitaa mieltään enemmän. Ehkä ne siis ovatkin siunaus, joiden seurauksena on mahdollista syventyä itseensä enemmän ja oppia niin itsestään kuin myös muista. Ja sen seurauksena oma elämä voi muuttua entistäkin syvemmäksi ja sitä voi osata nauttia ja tuntea vielä aiempaakin värikkäämmin.

Ja on myös löydettävä tasapaino. Vaikka haluaa elää täysillä, ei siinäkään pidä mennä liiallisuuksiin ja unohtaa kaasua pohjaan myös tyhjäkäynnillä – sen meille opetti eräs pieni auto.

Tai kuten Markku tänään muistutti: täytyy pitää järki järjettömyydessäkin.

Mitä tekisinkään ilman Markkua.

Olisiko mua edes ilman Markkua?

Ainakaan en olisi tällainen ilman Markkua ja meidän yhteistä matkaa. Markku on antanut mun vapaasti kasvaa ja kehittyä omaksi itsekseni. Markku ei ole yhtään toppuutellut missään, vaan pikemminkin vain lietsonut kaikkea mussa.

Kun olen halunnut matkustaa maailman ääriin, Markku on tullut mukaan. Kun olen halunnut toteuttaa hullun haaveen ja oikeasti ostaa hippipakun, se oli Markusta loistoidea. Kun päätettiin muuttaa maalle vanhaan hirsitaloon, Markku oli siitä varmempi kuin minä. Kun halusin kultaisen mekon kaikkien kymmenien mekkojen lisäksi, hän oli että tottakai. Kun halusin ostaa jotain tähän mennessä järjettömintä, joka symboloi koko meidän elämämme hulluutta ja hulluttelevuutta, se oli Markusta loistoidea kaikessa järjettömyydessään – tai pikemminkin ehkä juuri siksi.

Lopputulos on, että me ollaan me ja tanssahdellaan yhdessä niin pilven hattaralla kuin itketään jossain mieleni syvimmissä mustissa sopukoissa.

Meillä ei ole taloa, mutta meillä on hippipaku, hassuja ihania lemmikkejä, enemmän muistoja ja kokemuksia kuin edes nyt meinaa muistiimme mahtua, onnen kupla ja vaikka mitä muuta.

Ja viimeisen puolen vuoden aikana epäilen, ettei mua ehkä enää edes kirjaimellisesti olisi olemassa ilman Markkua.

Tavallaan on tuntunut tosi pahalta, että tämä kaikki tapahtui meidän 10-vuotishääpäivävuotena. Ja että meidän 10-vuotishääpäivä meni totaalisen pilalle ja oli suorastaan painajainen tämän kaiken takia. Uupumuksen, ahdistuksen, mielen sisäisen kriisin, mikä se nyt sitten onkaan.

Mutta nyt ajattelen, että ehkä sekin kääntyy vielä parhain päin. Ehkä on jotain kaunista, että meidän 10-vuotishääpäivä on ehkä hirvein päivä meidän elämässä. Se nimittäin oli hirveämpi kuin tulipaloyö.

On hirveämpää menettää ote ja kontrolli itsestään kuin menettää kotinsa.

Mutta mikään ei olisi hirveämpää kuin jos menettäisin Markun – tai etenkään se, jos Markku olisi jättänyt mut tämän kaiken keskellä.

Pelkään niinä huonoina hetkinä, että ne repii meidät erilleen. Sen sijaan me ollaan kaikesta tästä huolimatta hetki hetkeltä läheisempiä. Tuntuu, että Markku on kasvanut ymmärtämään mua viimeisen puolen vuoden aikana kymmenesti syvemmin kuin viimeisen 9,5 vuoden aikana.

Olen pyytänyt mielessäni tuhannesti anteeksi. Niin itseltäni, Markulta kuin esimerkiksi kaikilta niiltä yhteistyökumppaneilta, joiden saaminen oli meille yksi unelmien täyttymys, mutta joita en olekaan pystynyt saattamaan loppuun, koska aika ei ole riittänyt ja olen vajonnut eksyksiin tänne jonnekin mieleni sopukoihin.. Miten paljon tuskaa ja häpeää se onkaan tuonut.

En voi kuitenkaan loputtomasti pyytää anteeksi. Olen päättänyt, että ne pysyvät matkassa mukana, joiden on tarkoitus pysyä. Ne pysyvät, jotka näkevät, ettei puoli vuotta tai vuosi ole lopulta merkityksellinen viivästys tarinassa, jossa kyse ei olekaan vain talosta, tapeteista tai pinnoista, vaan jossa kyse on jostain paljon suuremmasta. Ne pysyvät, jotka haluavat olla siinä koko tarinassa mukana.

Vaikken huonoina hetkinä sitä näe ja usko, niin oikeasti tiedän, että lopputulos tulee nimittäin olemaan jotain tosi ihmeellistä.

Elämä on nimittäin ihmeellistä. Se on raakaa, julmaa, surullista ja epäreilua. Mutta ainut todellinen vastaisku ja ase sitä kaikkea vastaan on osata suhtautua elämään innolla ja uteliaisuudella ja olla onnellinen.

Ja vaikka meinaisinkin sitten tulla välillä hulluksi, haluan jatkaa täysillä elämään heittäytymistä ja haluan jatkaa tällä polulla, jolla elämme täysillä juuri sellaista elämää kuin haluamme ja toteutamme haaveitamme ja teemme pöhköjäkin asioita ja asioita, joihin meillä ei muka pitäisi olla rahaa tai mahdollisuutta.

Koska se on sitä isointa rikkautta.

Ja tiedän, että jatkossakin me itketään ja nauretaan yhdessä. Tullaan vaikka sitten hulluiksikin yhdessä.