Toimin tänä vuonna 81. Päijänteen ympäriajon tiedottajana.
Kuten aiemmassa blogitekstissäni (Muskelimiehet vaihtui prätkäkuskeihin) kerroin, niin minut imaistiin tähän hommaan vähän puskista, mutta enemmän kuin mielelläni otin haasteen vastaan.
Aiemmat kokemukseni moottoriurheilusta ovat lähinnä seuraavat: Isäni on ajanut aikanaan rallia ja olen ollut niin pienenä hänen kuin vanhempana Sebastian Lindholmin kyydissä. Itse olen ajanut ”rallia” parikymppisenä kuorma-autolla, kun kuskasin opiskelujeni ohella ja kesätöikseni elintarvikkeita pitkin eteläistä Suomea. Lisäksi on sitä tullut mm. huristeltua jollain Audin urheiluautolla Ahvenistolla sekä biokaasukäyttöisellä maasturilla jollain maastoradalla Ruotsissa. Kartingia on tullut ajeltua ehkä kymmenkunta kertaa, ja kaksipyöräisistä kokemukseni ovat niinkin huimat kuin muutaman sadan metrin huristelu pikkuveljeni Honda Monkeyllä sekä se, kun kaverini poikaystävä ajelutti minua polttareissani yhtenä lauantaiaamuna pitkin Helsinkiä jollain hiton moottoripyörällä, ja vauhtia oli kuulemma parhaimmillaan… noh, vähän liikaa.
Mutta noin yleisesti ottaen tykkään tosi paljon ajamisesta – etenkin rekan kokoisella kuorkilla oli huippuhauskaa huristella pitkin kyliä ja kaupunkeja ja virnuilla raksamiehille, jotka tölläsivät minua monttu auki! Ja uskaltaisin väittää, että olen ainakin keskivertonaisia parempi ratissa, ainakin sen suhteen, että ajan rennosti, enkä tosiaankaan panikoi liikenteessä. Ja on sitä tullut tehtyä kaikenlaista pientä hauskaakin, kuten vähän leikittyä rallikuskia mökkiteillä ja ajeltua liikenneympyrää väärään suuntaan yms. pientä…
Päitsissä olen ollut mukana pari kertaa aiemmin valokuvauspuuhissa. Isäni kun on kiertänyt Päitsin monta kertaa videokuvaajan roolissa (kuten tänäkin vuonna – hän muun muassa kuvasi viime sunnuntain Yle Urheiluruudun klipit), niin hänen mukanaan päädyin itsekin vähän harjoittamaan kuvaustaitojani tämän itselleni uuden lajin parissa. Ja täytyy sanoa, että enduroa on tajuttoman kiva kuvata, sillä vauhtia riittää, ja samalla saa nauttia ulkoilmasta ja metsäisistä maisemista.
Yle Urheiluruudun viime sunnuntain Päitsi-jutun löydät muuten Areenasta täältä, alkaen kohdasta 16:15 juontajan aivastuksen siivittämänä, hihi! Tuolta Urkkaruudusta voit myös bongata siitä alusta mun ottaman kuvan juontajan taustalta, ja vilahtaapa siellä joku sinipipoinen tuttu linssiludekin haastattelun taustalla kohdassa 16:17-16:31…
Mutta nyt takaisin tiedotusasiaan. Toimin siis Päitsin tiedottajana, ja hommiini kuului mediatiedotteiden laatimisen lisäksi Päijänneajon nettisivujen sisällöntuotantoa sekä some-kanavien päivittämistä ja kaikenlaista muuta pientä sälää.
Näin jälkikäteen on hyvä miettiä, että miten onnistuinkaan tehtävässäni. Hyppäsin kuitenkin näihin henkseleihin lajin ulkopuolelta, mutta itse asiassa siinä piilikin juuri vahvuuteni, vaikka se toki asetti myös haasteita.
Jouduin tietenkin jonkin verran opiskelemaan, että mistä lajissa onkaan kyse, ja en tietenkään tuntenut entuudestaan lajin ihmisiä, kuskeja tai ”sisäpiirijuttuja”. Toisaalta se, että pystyn tarkastelemaan Päitsiä ulkopuolisen silmin, on myös iso vahvuus.
Otinkin omaksi henkilökohtaiseksi tavoitteekseni sen, että yrittäisin saada mahdollisimman paljon uusia ihmisiä tietoisiksi siitä, mikä on Päijänteen ympäriajo tai enduro ylipäätänsä.
Aluksi ainakin itseäni hieman ärsytti, kun minun oli vaikeaa rakentaa selkeää kokonaiskuvaa siitä, mikä hitto tämä Päitsi nyt oikeasti onkaan. Kun lajin sisäpiirin porukat puhuvat tai kirjoittavat Päitsistä, niin monet asiat ovat heille itsestäänselvyyksiä. Ei siinä aina tajua ajatella, että hetkinen, valtayleisö ei ehkä tiedä pätkääkään, että mistä tässä hommassa oikein on kyse. Ja täytyy sanoa, että vaikka vähän tietäisikin, niin siinä vaiheessa kun yrittää vaikkapa ymmärtää kaikkia enduron ajo- ja SM-pisteluokkia, niin vähintäänkin menee nuppi sekaisin.
Netistä kun etsin tietoa endurosta ja Päitsistä, niin kokonaiskuvan hahmottaminen oli edelleenkin hankalaa. Mutta kyllä homma toki siinä pikkuhiljaa selkiytyi, kun juttelin ihmisten kanssa. Jossain vaiheessa kuitenkin hoksasin, että hetkinen, eihän edes Päijänneajon omilla nettisivuilla ole selkeää esittelyä siitä, mistä tässä hommassa on kyse. Siispä kirjoitin artikkelin Mikä Päitsi on?
Muutenkin jossain vaiheessa päätin ryhdistäytyä, ja kirjoittaa jokusen muunkin ennakkojutun tuonne Päitsin nettisivuille, jotta siellä olisi materiaalia jo ennen kilpailuviikonloppua. Tällaista ennakkosisällöntuotantoa minulta toki toivottiinkin, mutta koska aikaa ei ole rajattomasti kaikkeen, niin piti toki tehdä juttuja omien resurssien sallimissa puitteissa. Loppujen lopuksi sain kuitenkin mielestäni ihan kivasti materiaalia aikaan tuonne Artikkelit-sivustolle.
Tiedottajan hommissa yksi iso haaste oli tietenkin se, että tiedotuksen pitäisi palvella niin lajista ennestään vähemmän tietävää yleisöä kuin toisaalta myös enduron harrastajia ja niitä sisäpiiriläisiä, jotka tietävät lajista miljoona kertaa enemmän kuin minä. Onhan se vähän pelottava asetelma toki, mutta enpä ole vielä tähän mennessä saanut mitään kamalia haukkuja osakseni ja jos olenkin kirjoittanut jonnekin jotain ihan puuta heinää, niin olen edelleen siitä onnellisen tietämätön. Ja luultavasti olenkin! Kiitos ja anteeksi siis, rakas enduroväki! :)
Tiedotushommissa on toki hyvä tuntea lajia, mutta liiallinen sisäpiiriys ei myöskään ole hyväksi. Tiedän sen itse omasta kokemuksesta tietyn lajin (ei ole varmaan vaikea arvata, minkä) parissa.
Liika tieto lisää sitä, että on entistä vaikeampaa yrittää olla puolueeton. Itselleni rehellisyys on erittäin tärkeää, ja olen ennen kaikkea journalisti. Tiedotushommissa joutuu kuitenkin ajamaan lajin etua, ja se välillä kyrpii minua, kun joutuu kaunistelemaan asioita. Se, että tietää ”liikaa”, ei välttämättä aina ole eduksi, vaan mielestäni kaikille lajeille on hyväksi, jos välillä kehiin tulee myös joku, joka katsoo touhua vähän ulkopuolisen silmin. Etenkin, kun kyse on mediasta ja tiedottamisesta.
Sain sen käsityksen, että tämän vuoden Päitsi sai loppujen lopuksi medioissa ihan kivasti näkyvyyttä. Ylen Urheiluruudussa jokainenkin sekunti on todella arvokasta näkyvyyttä, ja niin Hesari kuin monet paikallislehdet ja taisivatpa iltapäivälehdetkin ainakin netissä huomioida Päitsin.
Siitä huolimatta törmäsin kommentteihin, joissa harmiteltiin, ettei Päitsi ikinä saa ansaitsemaansa huomiota medioissa. Ja niinhän se valitettavasti on, kuten on monen muunkin hienon, mutta ei suuren yleisön ja median suosikkilajeihin kuuluvan lajin kanssa. Itse tiedän tämän karvaasti, sillä olen tehnyt toimittajan töitä monien ”pienten” lajien parissa. On turhauttavaa, kun ”ketään ei vaan kiinnosta”, vaikka itse tietää, että kyseessä on äärimmäisen upea ja vaativa laji. Monesti sitä löytää itsensä kiroamasta, että miksi kaikki mieluummin katsovat, kun kymmenet ulkomaalaiset miehet juoksevat yhden pallon perässä, kun vaihtoehtoisesti voisivat seurata suomalaisten upeita suorituksia joissain paljon kiehtovammissa lajeissa. Ja anteeksi kärjistys, mutta onhan se urheilu ja siitä uutisointi välillä aika yksipuolista. Mutta onko vika ainoastaan medioissa, vaan myös katsojissa, sitä voi pohtia.
Päitsin tiedotuksessa itseäni harmitti, kun viikonlopun aikana ehdin aika vähän jututtaa muita kuin A-luokan kuskeja. Kuljin viikonlopun aikana kilpailun johdon mukana ja olin täysin riippuvainen siitä, mihin kyyti minut vei. Ja pääasiassahan me kuljimme kärjen mukana tai vähän heitä edellä. Eli joka paikassa, mihin pysähdyimme, pääsin räpsimään kuvia vain niistä samoista kuskeista ja jututtamaan heitä.
Totuus toki on, että esimerkiksi suurimpia medioita kiinnostavat vain parhaat kuskit, Päitsin tapauksessa yleiskilpailun kärki. Ja noita isoimpia medioitahan on lajin näkyvyyden kannalta tietysti tärkeintä palvella.
Korviini kantautui kuitenkin paljon mielenkiintoisia juttuja esim. Päitsillä ajaneista harrastajista, joiden joukosta löytyy niin ikään loistavia kuskeja ja persoonia, joita myös olisi ollut kiva jututtaa. Mutta aika kun on rajallista, ja en osaa jakautua kuin bakteeri, niin ei voi mitään!
Tällaisen menopelin takapenkillä sijaitsi viikonlopun yli oma liikkuva toimistoni.
Kaiken kaikkiaan ihan älyttömän siisti lajihan tuo enduro on, ja en voi käsittää, miten kuskit jaksavat ajaa sellaisen kilometrimäärän haastavassa maastossa yhteen putkeen. Kun sunnuntaiaamuna piti kömpiä sängystä ylös aamuviideltä ja virua ulkona lämpömittarin mukaan parhaimmillaan 17 asteen pakkasessa ja päälle vielä tuijotti sitä kivikkoista maastoa, jonne kuskit lähtivät ajamaan, niin hulluiksihan heidät tuli nimettyä! Aikamoisia tyyppejä kyllä, eikä ole yhtään liioitellusti sanottua se, että jokainen maaliin päässyt on jo itsessään voittaja!
Kun vielä kaiken päälle kuuntelin koko viikonlopun kilpailun johdon kaiken maailman moottoripyörätarinointia, niin ei voi muuta sanoa kuin että aikamoista menoa ja omalla kestävyydellä ja hengellä leikkimistä tuo touhu on.
Niin ja täytyy toki mainita, että yleiskilpailun kärkikolmikko tarjosi kyllä todella jännittävän shown tänä vuonna, vaikkakin sain kyllä jälkikäteen sellaista palautetta, että vuonna 2009 oli kenties tätäkin vuotta tiukempi sekuntitaistelu. Mutta hienoa taistoa nähtiin kärjeltä viimeisiin maastokokeisiin asti. Voittaja oli paikkansa ansainnut, mutta niin olisi mielestäni myös toiseksi ja kolmanneksikin tullut ansainnut sen kirkkaimman pytyn. Mutta sellaista se urheilun henki on, että vain yksi voi voittaa.
Ja toisaalta voittajanhan on helppo hymyillä, mutta mielestäni urheilijan luonne mitataan paremmin sillä, miten hän osaa hävitä. Etenkin, jos hän häviää todella tiukan henkisen ja fyysisen skaban päätteeksi ja koko homma on todella pienestä kiinni. Silloin varmasti harmittaa ja tunteet ovat pinnalla, mutta silti on osattava niellä tappionsa ja onnitella voittajaa.
Itse olen törmännyt muiden lajien kohdalla tapauksiin, että isot miehet kiukuttelevat pikkuvauvan tavoin, kun kisa ei menekään ihan suunnitelmien mukaan. Siinä tiuskitaan niin kilpakumppaneille kuin mediallekin, mikä ei aiheuta muuta kuin pahaa ilmapiiriä ja hallaa koko lajille. Mutta viime viikonloppuna tällaisia tapauksia ei siis todellakaan tullut vastaan, vaan kaikki kuskit käyttäytyivät asiallisesti ja kisan hengen mukaisesti. Isot peukut ja kumarrus siitä.
Mutta loppuun vielä iso kiitos omasta puolestani niin koko enduroporukalle, kaikille kilpailun järjestäjä- ja yhteistyötahoille sekä medioille, jotka kisan jollain tavoin noteerasivat kuin myös kaikille, jotka Päitsiä ja sen tiedotusta jollain lailla seurasivat.
Kauhukseni huomasin juuri, että Päijänneajon facebook-sivu on tavoittanut viimeisen viikon aikana yli 85 000 ihmistä ja yksittäiset postauksetkin ovat parhaimmillaan tavoittaaneet yli 20 000 heppua. Lisää tykkäyksiäkin sivu on saanut viime päivinä sadoittain. Kiitos siitä!
Nyt alkaa olla oma aikani taas keskittää resurssejani välillä vähän muihin hommiin, mutta eihän sitä tiedä, josko hyppään kehiin taas ensi vuonna… Silloin ehkä tätä vuotta taas vuoden vanhempana, mutta tuskimpa sen viisaampana :)
-Milla
Kiitos ja anteeksi – oli myös pakko vähän hipelöidä sitä Päijännekilpeä ja pyttyjä, tilaisuus kun tekee varkaan… ei onneksi ihan sentään, vaan päätyiväthän ne kuitenkin palkintojenjakoon asti :)
