Meidän perheeseemme kuuluvat minä ja Markku sekä nelijalkaisina kavereina sekarotuinen Simba-koira, niin ikään sekarotuinen pieni luppakorvakani Pumba sekä leopardigekko Haplo. Näistä Haplo on se näkymättömin ja vähiten huomiota kaipaava otus, kun taas Simba ja Pumba ovat tosi aktiivisia perheenjäseniä.
Pumbasta on vaikea arvella, tiedostaako se itseään pupuksi lainkaan. Se on iältään vuoden ja neljä kuukautta, eikä ole koskaan tavannut kuonotusten toista kania sen jälkeen, kun haimme sen kahdeksanviikkoisena kasvattajalta. Viime kesänä Helsingissä oli se kanivirusongelma, johon saatiin rokote vasta alkusyksystä, niin siten seurustelu muiden pupujen kanssa ei ollut mahdollista, eikä senkään jälkeen sitä ole tullut harrastettua.
Kotona Pumba saa olla vapaana aina, kun minä tai Markku olemme kotosalla. Muina aikoina sekä öisin se asustaa kaksikerroksisessa ”puulukaalissaan”, joka virallisesti on kanoille tehty asumus. Kotimme olemme tehneet pupunkestäväksi piilottamalla kaikki johdot sekä esimerkiksi nostamalla kasvit Pumban ulottumattomiin. Ja kunhan Pumballa on lattialla tarpeeksi laillista tuhottavaa – pahvia, paperia, oksia tms. niin se ei pahemmin tee mitään pahaakaan. Mitä nyt esimerkiksi lyhentelee ajoittain mattojen tupsuja tai muuta vastaavaa.
Pumba pitää selkeästi perheessämme eniten Simbasta (noh, Haplon olemassaolosta se ei itse asiassa edes tiedä). Siinä missä se saattaa minulle ja Markulle olla aika tuittupäinenkin pieni peto, niin Simballe se ei koskaan ole ärähtänyt. Koska edellinen kanimme, Nala, ärhenteli välillä Simballekin, niin Simba on yhä edelleen vähän varuillaan, kun Pumba tulee sen lähelle. Hihittelemme usein Markun kanssa, kun Pumba onnesta soikeana juoksee ympyrää Simban ympärillä ja jälkimmäinen näyttää ennen kaikkea ahdistuneelta/kauhistuneelta.
Muutenkin Pumba usein hakeutuu Simban läheisyyteen ja haluaa haistella tai kosketella Simbaa. Simba niin ikään selvästi saa seuraa Pumbasta ja usein tarkkailee sen touhuja sekä hakeutuu sen lähettyville makaamaan – mutta jättää aina pienen vähintään muutaman kymmenen senttimetrin turvavälin. Kun Pumba tunkeutuu tämän turvavyöhykeen sisäpuolelle, Simban ilme muuttuu ”apua, mitä se aikoo, auttakaa” -tyyppiseksi. Simba on muutenkin tosi ilmeikäs koira, joten sen ja Pumban välistä kommunikointia on hauska seurata. Usein Simba on myös kateellinen, kun Pumba saa minulta ja Markulta huomiota. Toisin päin näin ei ole koskaan. Lisäksi jos Pumba tekee jotain pahaa, kuten repii mattoa, ja sitä toruu, Simba näyttää kauhistuneelta ja häpeilevältä ihan kuin se pelkäisi olevansa vastuussa Pumban pahanteosta.
Tässä päästäänkin koiran ja kanin väliseen suurimpaan eroon: siinä missä Simba pyrkii koko ajan miellyttämään minua ja Markkua ja seurustelemaan kanssamme sekä pyrkii välttämään toruja, niin Pumballa ei ole pätkän vertaa halua tai tarvetta miellyttää meitä ihmisiä. Pumba tekee juuri niin kuin haluaa, eikä kuuntele käskyjämme. Mikään tyhmä eläin se ei kuitenkaan ole, vaan selvästi tunnistaa sanoja ja tietää kyllä, mitä se ei saa tehdä, muttei vaan välitä reagoida. Toisaalta se kuitenkin on todella seurallinen, tulee usein jalkoihin pyörimään tai kerjäämään rapsutuksia ja nauttii, kun sitä paijaa. Ja se rakastaa, kun meille tulee vieraita ja mitä enemmän heitä on, sitä seurallisemmaksi Pumba muuttuu. Toisaalta yhtä lailla se jänö välillä kököttää koko päivän omissa oloissaan tai puree, jos sitä sattuu rapsuttamaan väärästä paikasta tai väärällä hetkellä.
Persoonaltaan epäilen, että kanit ovat siis vähän kissamaisia (tosin itselläni ei ole kokemusta kissoista perheenjäseninä, vaan lapsuudenkodissanikin oli aina vain koiria). Lisäksi käsitykseni on, että kaneissa on tosi paljon persoonallisuuseroja. Toiset ovat hyvinkin seurallisia, kun taas toiset todellisia pieniä petoja. Ja koska sitä ei koskaan voi tietää, mitä saa, niin en todellakaan sanoisi, että kani on paras mahdollinen lemmikki esimerkiksi lapsiperheisiin. Toisaalta se riippuu ihan yksilöstä, mutta kun lemmikin hankkii, sitä on oltava valmis rakastamaan ja siitä on oltava valmis pitämään huolta osoittautui se sitten millaiseksi persoonaksi tahansa.
Mutta siinä missä koira on ihmisen paras ystävä, niin kanit ovat kyllä omalla tavallaan niin vekkuleita! Ne ovat varsinaisia lampaiksi naamioituneita leijonia. Pumba etenkin on ihan uskomaton pakkaus. Kun toimme sen silloin 8-viikkoisena kotiin, se oli ihan että ”jippii, pääsin eroon niistä kilpailijoistani (sisaruksista) ja nyt koko maailma (kotimme) on mun ja kaikki ruoka myös”! Se poukkoili 12 tuntia putkeen ympäri olohuonettamme onnesta soikeana, kunnes väsähti yhtä pitkäksi ajaksi. Simbasta se ei ollut moksiskaan, vaikka oli itse voipaketin kokoinen ja tapasi koiran ensimmäistä kertaa elämässään. Ulkoilua se ei niin ikään pelännyt alkuunkaan, ja ei ihme, jos se pitää itseään koirana, koska ulkoilemmekin yhdessä Simban ja Pumban kanssa.
Viime viikonloppuna olin lauantaina yksin niiden kahden kanssa pitkällä lenkillä. Tai no pituudeltaan se oli ihan normaali korttelilenkki, mutta koska menimme sen kokonaan Pumban vauhtia, niin siinä kesti lähemmäs tunti. Lisäksi sain kaverikseni 9-vuotiaan pikkupojan, joka innostui meistä ja kulki mukanani koko lenkin ja kertoi siinä samalla kaiken mahdollisen perheestään. Mahtoivatkohan hänen vanhempansa uskoa, kun hän kotona kertoi olleensa kävelyllä yhden tytön, koiran ja pupun kanssa… Pumban hän nimesi pääsiäispupuksi ja toivoi, että se olisi muninut suklaamunia (no niin toivon mäkin!).
Sunnuntaina olimme Markun kanssa kaikki yhdessä ulkoilemassa ja ottamassa näitä kuvia, jotka ovat tämän blogijutun kuvituksena. Saimme taas monia ”sehän on pupu” ja ”oi, pääsiäispupu” -kommentteja kanssaulkoilijoilta. ”Onpas hassu koira”, totesi sen sijaan eräs pikkupoika isälleen. Ja ihan normaalia on, että ihmiset pysähtyvät tuijottamaan ja höpöttämään. Pupun kanssa ulkoilu on siis jotain, mikä sulattaa jurot suomalaisetkin ja saa heidät pysähtymään juttelemaan tuntemattomille.
Pumba on siis toiminut varsinaisena hyvän tuulen lähettinä ja se tuo päivittäin iloa niin minulle ja Markulle kuin, uskaltaisin väittää, myös Simballe. Itse vietän aika paljon aikaa kotona, kun teen töitä koneen ääressä, ja yhdessä ne myös pitävät huolta minun riittävästä taukojumpasta. Pumba nostaa peppuni tuon tuosta irti satulatuolista, kun joudun juosta katsomaan, mitä epäilyttävän kuuloista se milloinkin touhuaa jossain päin kämppäämme, ja Simba nyt muuten vaan kerjää tuon tuosta huomiota, ja sitä tietysti täytyy ulkoiluttaa kolmesti päivässä. Pumba tulee kanssamme ulos säästä riippuen muutamia kertoja viikossa.
Onko teillä muilla lemmikkeinä kaneja? Millaisia persoonia ne ovat?
