Viime yö oli ihan mieletön.

Jo viime kuussa Islannissa ollessamme saimme kokea oikein kunnon tuulen, jollaista meillä Suomessa ei koskaan ole, vaikka kuinka myrskynä jotain puhuria pidettäisiin.

Islanninkin reissun tuuli kalpenee kuitenkin sen myräkän rinnalla, mikä viime yönä pauhasi täällä Lofooteilla.

Päivä ja alkuilta olivat tosi kauniita ja oli hyvä sää. Oli pilvistä, välillä satoi enemmän tai vähemmän ja tuuli toki jonkun verran, mutta oli siis juuri sellaista kuin täällä Pohjoisen saarilla voi näin syksyllä odottaa ja omasta näkökulmastani se oli oikein täydellinen sää.

Pimeän tullen alkoi sitten sellainen myräkkä, että tuntui että tämä rannalla sijaitseva kalastajamökki lähtee pian lentoon, vaikka mistään ihan pienestä rakennuksesta ei edes ole kyse, vaan tämä on sellainen isompi perinteinen rantarakennus, johon on tehty neljä loma-asuntoa ja lisäksi on paljon jotain varastotilaa toisella puolella. Tuuli ujelsi milloin mistäkin suunnasta, joku avoinainen varaston ovi välillä paukkui siinä määrin että ihme, että se vielä on siellä tallella ja sade paiskautui vaakatasossa ikkunaan.

Kun avasi asumuksen oven, siitä sai pitää kaksin käsin kiinni, jos mieli yrittää estää sitä paiskautumasta apposen auki silmänräpäyksessä. Ja yritykseksi se silti monta kertaa jäi, ja hihittäen lensin oven mukana sinne terassille tai laiturille tai mikä se nyt onkaan. En malttanut olla vähän väliä nimittäin kurkkimatta sinne ulos, niin hieno myräkkä se oli, että pakkohan sitä oli fiilistellä siitäkin huolimatta, että yöpaita oli nukkumaan mennessä sitten aika laila läpimärkä.

Niinä hetkinä kun en hihhuloinut ovella, istuin ikkunan ääressä ja editoin läppärillä kesäsesongin viimeisiä hääkuvia ja nautiskelin lemppariskumppaani. Pitkästä aikaa takana oli sellainen päivä, jonka päätteeksi etureiteni ja pohkeenikin olivat hieman kipeytyneet, mikään perus lenkkeily tai retkeily kun ei niissä yleensä tunnu yhtään. Suloisena kuorrutteena oli vieläpä ikävä Markkua. Kaiken kaikkiaan ihan luksusilta siis – olla täällä kaukana yksin upean luonnon keskellä, istuskella sisällä lämpimässä hyvällä tavalla uuvuttavan retkeilypäivän jäljeen, fiilistellä tätä mieletöntä Norjanmereltä puhaltavaa syysmyrskyä ja pitkästä aikaa kokea myös suloista ikävää.

Voisin vielä jatkaa tätä <3

Huomenna kuitenkin koittaa kotimatka. Tuntuu hurjalta katsoa tulevaa automatkaa Google Mapsistä: 1 730 kilometriä ja 21 tuntia. Todellisuudessa ajoaika lienee vielä monta tuntia pidempi, koska tuskin selviän ilman kuvausstoppeja ja toki tankata täytyy, niin autoa kuin omaa napaa. Mutta maisemat tulevat toki olemaan hienot, ja koska unohdin ottaa Simballe heisimatolääkityksen, niin ”joudun” palaamaan Kilpisjärven kautta Ruotsin sijaan, mutta oikeastaan olen ihan iloinen tästä pakosta.

Niin ja se eilinen myrsky ei sitten ollutkaan ohi tänään aamullakaan, vaikka niin olin toivonut. Aamupäivällä sää muuttui itse asiassa vieläkin mielenkiintoisemmaksi. Tuuli oli vähän laantunut tässä majoituspaikalla, mutta pelkän veden sijaan taivaalta tuli välillä myös rakeita ja ukkonenkin jyrähti kerran ihan tässä vieressä.

Muutaman tunnin myrskyä fiilisteltyäni täältä kämpältä käsin päätin kuitenkin, että lähdemme Simban kanssa uhmaamaan olosuhteita ja käymään Kvalvika beachillä. Rakeita ei enää tullut, mutta välillä satoi, ja siellä luoteeseen merelle suuntautuvalla rannalla tuuli kahta kauheammin. Välillä tuli sellaisia puuskia, että ne heittivät ihan nurin tai pikemminkin piti varmuuden vuoksi nojata niin paljon tuulta vastaan, että kaatui ns. oikeaan suuntaan, koska maasto oli aika hasardia, joten piti varman päälle yrittää aina kaatua sinne, missä on vähiten kivikkoa ja missä ei ainakaan ole mitään pudotusta. Ylös Ryten-vuorelle ei ollut asiaa, sillä sieltä olisi takuulla saanut ilmaisen lentokyydin jonnekin. Ja muutenkin kun liikkuu yksin, niin on parempi ottaa tavanomaistakin enemmän varman päälle.

Mutta oli kyllä aikamoista istua siellä vuorten välissä rantalaaksossa, kyhjöttää jonkun kivemurikan vieressä, jotta olisi edes vähän tuulensuojassa ja ihailla merellä pauhaavia aaltoja ja vaahtopäitä, jotka tuulenpuuskat aina välillä nappasivat mukaansa. Hurjan näköistä, kun tuuli lennättää vettä pauhaavan merenpinnan yllä.

Nyt olen taas takaisin sisällä lämpimässä, myrsky tuntuu jälleen voimistuneen lähes viimeöisen vertaiseksi, tuuli ujeltaa taas puuskittain talon ympärillä ja Simba loikoilee rättiväsyneenä sängyssä. Simba tuskin iloitsee, että iltapisusta tullee samanlainen ”elämys” kuin viime yönä.

Simba inhoaa kylmää ja märkää ja kastumista. Herra ei siis kauheasti arvostanut eilisiltaista oven availu -leikkiäni, ja kun oli iltaulkoilun aika, sain useaan kertaan patistaa sitä ulos. Ensimmäisillä kehoituksilla Simba juoksi vaan lujaa takaisin sänkyyn ilmeisesti yrittäen sanoa, että pärjää kyllä aamuun asti. Lopulta talutin sen ”kädestä” pitäen ulos ja Simba poukkoili ihan hädissää ympäri laituria samalla kun tuuli ja sade paiskoi päin naamaa tai Simballa siis kuonoa ja minä juoksin sen perässä yöpaitasillani saappaat jalassa ja hillittömästi hihittäen.

Olenkohan koskaan yksin ollessani hihittänyt niin paljon – lemppariskumpallani toki saattoi myös olla vähän osuutta asiaan :D Mutta mikähän siinä on, että muutenkin aina, jos tuulee kovaa ja vielä päälle ehkä sataa, niin se saa hymyn huulille, vaikka kuinka yrittäisi olla harmistunut siitä, että tukka menee sotkuun ja koko tyyppi kastuu? Jonkunlainen vapauden tunne siinä tulee ja sellainen fiilis, että kaikkea nyt vaan ei voi kontrolloida, joten antaa tuulla ja sataa vaan taivaan täydeltä!

Etenkin tällaisen kunnon myräkän rinnalla sitä on aika pieni olo. Omat murheet tuntuvat tosi pieniltä ja mitättömiltä, kuten me pikkuruiset ihmiset ylipäätänsä. Samaan aikaan toisaalta nousee pintaan tosi rauhallinen olo.

Myrskylle ei voi mitään tehdä, joten ei auta kuin olla ja ottaa se vastaan.

Tässä on vähän kuvia meidän tämänpäiväiseltä retkeltämme sinne Kvalvika beachille.