Seinäkellomme löi juuri keskiyön kunniaksi. Tuhkimolla olisi jo kiire ”lenkille”, mutta minä vasta pääsen vauhtiin – nythän on käynnissä paras aika päivästä työn teolle.

En ymmärrä yhteiskuntaa, joka suosii aamuvirkkuja ja arvostaa heitä, jotka nousevat aamukuudelta virkeinä lenkille ja suuntaavat siitä kuuliaisesti päivätöihin. Olen pahoillani, mutta jos se on kunnollisen kansalaisen mitta, niin en koskaan tule olemaan sellainen.

Itse herään mielellään juuri silloin kuin huvittaa (ellei ole syytä herätä aikaisin), joskus vaikka puolilta päivinkin, ja teen töitä paloittain pitkin päivää ja aina aamuyöhönkin asti, jos siltä tuntuu.

Harvoin istun päiväsaikaan kiltisti työpöytäni ääressä kahdeksaa tuntia putkeen, vaan vähintään puolen tunnin välein ponkaisen työpisteeltäni tekemään hetkeksi jotain ihan muuta. Ja jos työ alkaa tökkiä, lähden lenkille tai salille tai tekemään muuta kivaa. Jatkan, kun tuntuu, että homma taas luistaa.

Välillä nukun autuaana kellon ympäri 12 tuntia, välillä paahdan menemään useammankin päivän neljän tunnin yöunilla.

Syön suklaata aina silloin kun huvittaa, ja vaihdan salaattiin ja tonnikalaan, kun siltä tuntuu.

Saatan tehdä töitä skumppaa nautiskellen, perjantai-iltanakin, mutten vielä koskaan eläissäni ole ollut umpikännissä, enkä varmaan koskaan tule olemaankaan.

En ymmärrä, miksi on niin paheksuttavaa nauttia lasi kuohuvaa vaikka keskellä päivää. Umpikännit illalla työpäivän päätteeksi taas tuntuvat olevan oikein hyväksyttävä tapa ”irtautua” töistä ja työstressistä.

Mutta minäpä en halua irtautua töistäni. Sekoitan mielelläni ”työn” ja ”vapaa-ajan”, koska haluan nauttia työstäni niin paljon, ettei minulla ole tarvetta jakaa aikaani selkeillä viivoilla ja yrittää ”selvitä” ja suorittaa työaikaani vain sillä ajatuksella, että sen jälkeen pääsen vaihtamaan vapaalle.

Haluan nauttia ajastani ja tekemisestäni koko ajan.

Mutta moni varmaan nyt kauhistuu ja ajattelee, että jossain vaiheessa palan loppuun, kun en ”osaa” erottaa toisistaan työ- ja vapaa-aikaani.

Taas näitä ajatusmalleja. On arvostettavaa painaa niska limassa ja vähän paha maku suussa niitä töitään. Mutta jos tykkää työstään ja tekee sitä ilman työaikoja, niin ei se varmasti monen mielestä edes ole ”oikeaa työtä”.

Tänään taas heräsin klo 11.30 ilman herätyskelloa. Onnellisena aion tehdä töitä nyt iltapäivällä juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Ei minua häiritse, että on pyhäpäivä,

Näin ”huono” ihminen minä olen.

Entä jos joku soittaa jonain päivänä aamukahdeksalta ja pyytää kuvauskeikalle, mutta minä olen vielä vetämässä sikeitä? Noh, sitten herään ja nousen ja lähden keikalle. Kamerakalustoni on aina valmiina, ja tarvittaessa olen itse sängystä ylös ja ovesta ulos vaikka vartissa, jos tarve vaatii.

Ei se ole sen kummallisempaa :) Ja välillä mielelläni painan vaikka useammankin päivän niska limassa hommia kellon ympäri ja herään tarvittaessa aamuviideltäkin, vaikken siitä nauti – vaihtelevuus nimittäin tuo elämään mielekkyyttä ja virkistää. Mutta vastapainona silloin kun voin, teen töitä juuri sillä rytmillä, joka mukavimmalta tuntuu.

Ja olen ikionnellinen ja kiitollinen siitä, mitä teen. En vaihtaisi tätä mihinkään. Toisin sanoen olen kuin luotu yrittäjäksi.

Niille, jotka minua paheksuvat, voin toki sanoa, että eipä sitä rahaa tosin ihan kauheasti vielä tässä vaiheessa sisään virtaa.

Jokainen meistä tekee omat valintansa.

Itse en haluaisi ajaa itseäni siihen kierteeseen, että rahaa on pakko saada ihan hirvittävästi, koska sitä kuluukin niin paljon. Toki aina kaikki ei ole vain omista valinnoista kiinni, ja täytyyhän meistä jokaisen elääkin. Mutta se, ottaako itselleen sen asuntolainan ja missä vaiheessa, hankkiiko auton ja haluaako joka viikko käydä ulkona syömässä tai kulttuuririennoissa tai ostaa kalliita merkkivaatteita – ne ovat jokaisen omia valintoja.

Ja kumman vähällä sitä ihminen oikeasti voi kokea itsensä rikkaaksi, jos nimittäin saa hallita omaa ajankäyttöään ja osaa nauttia arjestaan täysin siemauksin. Ei siinä silloin raha ole se pääasia.

Mutta takaisin siihen eilisillan tuhkimotarinaani. Kello siis löi kahtatoista, ja minä nautin ihanaa kuivaa (ja halpaa) rose-kuohuviiniäni ja istuin työpöytäni ääressä.

Aiemmin illalla olin ollut salilla tekemässä kovan liki 2,5 tunnin voimatreenin. Tein muun muassa syväkyykkyä, hyvää huomenta -liikettä, lisäpainoleukoja, dippejä, käsipainopenkkiä, ojentajia, vipunostoja, pystypunnerrusta, lantionnostoa ja kahta eri vatsalihasliikettä vielä sitten kaiken päälle kotonani. Halusin tehdä kovan ja monipuolisen treenin. Tavoitteena oli, että tänään perjantaina tuntuisi, että on tullut jotain tehtyä, ja kyllähän se tuntuu, etenkin kun keskiviikolta oli jo alla vastaavanlainen treeni + lenkki mäkijuoksuineen.

Kun Markulle selitin asiaa, niin hän kehoitti, että joisin illalla M-Nutririonin Good Night -palautusjuomaa. Hmm, ihan hyvä idea, ajattelin, sillä en ollut vielä tullut tuota lisäravinnetta testanneeksi. Markulta tosin sitä olin kerran maistanut, ja aika makeaa se vaniljajäätelönmakuineen on.

Mutta saunan jälkeen illalla päädyin kuitenkin avaamaan sen skumppapullon.

”En löytänyt” sitä Good Nightia mistään, pupumme oli varmaan pääasiäisjekkuna sen jonnekin piilottanut… Oli siis pakko tyytyä siihen skumppapulloon.

No höpsistä, vaan ihan oma valintani se oli :) Tässäkään suhteessa en nyt sitten toiminut ihan oppikirjojen – tai satukirjankaan – mukaan.

Ihanaa pääsiäisviikonloppua kaikille! Tehkää tekin omat valintanne ja eläkää toki terveellisesti ja siten, että voitte hyvin.

Mutta ainakin minulle tuo hyvinvointi tarkoittaa myös tiettyä rentoutta ja kohtuullisuutta.

Se tarkoittaa sitä, että ympäristön odotuksista ja normeista huolimatta uskallan elää juuri sellaista arkea kuin haluan. Ja sitä, että voin korkata sen kuohuvan juuri silloin kun haluan, vaikkei homma menisikään aina ihan jonkun oppikirjan mukaan. Voin näyttää pitkää kieltä tietyille ”säännöille” sekä ajalle, koska kellonaikahan ei oikeasti määritä sitä, saanko aikaan hyvää työn tulosta.

Parhaimmat jutut kirjoitan usein puolen yön jälkeen se skumppalasi kädessäni. Siinä vaiheessa, kun tuhkimon unelmatarina jo särkyy, minun vasta alkaa.

Ihanaa perjantaita kaikille!

Ps. Tämänkin jutun kuvat on otettu Panasonicin Lumix DMC-GX8:lla, joka on ollut minulla nyt pari kuukautta testikäytössä Rajalan Ambassador-kilpailun tiimoilta. Tutustu lisää Ambassador-jutskaan täällä ja osallistu myös äänestykseen, jossa äänestäneiden kesken arvotaan 400 euron Panasonic-lahjakortti!