Tänään on syntymäpäiväni.

Tasan vuosi sitten kirjoitin näin:

Tänä vuonna tuli toteutettua montakin haavetta, kuten hankittua hippipaku (minkä piti olla sulaa hulluutta, ja meillä ei pitänyt olla siihen varaa) + husky (josta me ei niin ikään vielä vuos sitten uskallettu oikein edes haaveilla). Ens vuonna – ja joka vuos tästä eteenpäin – vois vaikka jatkaa samaa linjaa, koska elämä on liian lyhyt, jotta se kannattais tuhlata tylsyyteen ja jahkailuun!!

HBD30 siis, kiitos näistä vuosista ja innolla odottaen tulevia! Täytyy varmaan tähän väliin myös kirjoittaa itselle ylös oman elämän ykköstavoteita:

Yritä ymmärtää myös kaikkea (omasta näkökulmasta) pahaa ja epäoikeudenmukaista, mitä maailmassa on ja yrittää olla ainakaan lisäämättä niitä. Yritä tehdä edes jotain hyvää ja ainakin olla kiitollinen, koska asiat on NIIN hyvin. JA: Jos saan elää vanhaks mummoks, yritä olla (hyvällä tavalla) ihan kreisi sellanen.”

Nyt kun katson taaksepäin kulunutta vuotta, paljon on taas ehtinyt tapahtua ja muuttuakin.

Me jatkettiin tuolloin vuosi sitten Markun kanssa elämäämme entistä rohkeammin. Vaikka korona iski päin meidänkin kasvoja ja vei suuren osan töistä, me jatkettiin silti unelmiemme toteuttamista. Toteutettiin itse asiassa jopa isoin haaveemme eli ostettiin unelmiemme hirsitalo, vaikkei olisi ikinä uskottu, että se vielä tässä elämäntilanteessa ja etenkin tällaisena vuonna olisi mahdollista.

Kuluneena vuonna ollaan oltu vielä aiempaakin onnellisempia ja koettu, että oltiin vielä aiempaakin enemmän me ja elettiin juuri sellaista elämää, josta unelmoitiin. Oltiin niin onnellisia, että pystyttiin ja uskallettiin tehdä se kaikki.

Sitten meidän talo paloi ja iski pelko, paloiko sen mukana muutakin ja jotain vielä taloakin arvokkaampaa.

Tulipalosta huolimatta kuluneet pari vuotta on olleet meidän elämän parhaat. Vaikka haluaisin meidän talon takaisin ja toivon, ettei tulipaloa oisi koskaan tapahtunut ja vaikka tiedän, että jos ei oltaisi uskallettu tehdä ja saavuttaa niin paljon, ei myökään olisi menetetty sitä, niin en tekisi mitään toisin.

Ja ehkä tulee se päivä, jona en myös enää haluaisi, että tulipaloa ei olisi ollut.

Kuluneet pari kuukautta on nimittäin myös antaneet paljon. Iso tragedia koettelee, kasvattaa, muuttaa omia perspektiivejä ja ehkä elämänasennettakin ja tietyllä tapaa muuttaa ihmistä.

Oleellista on, miten se muuttaa.

Haluan selvitä tästä voittajana siinä mielessä, että sattuneesta huolimatta haluan säilyttää kaiken sen, mistä vuosi sitten kirjoitin. Ennen kaikkea sen elämänasenteen, ilon ja tavan katsoa maailmaa. Tai toki lisäksi toivon, että myös opin ja kasvan ihmisenä.

Se ei kuitenkaan juuri nyt ole helppoa.

Nyt istun omana syntymäpäivänäni itkemässä. Pahin suru ei enää ole meidän talosta tai kaikista menettämistämme tavaroista tai asioista aiheutuvaa. Tai siitä, että samalla paloi se tulevaisuus, joka nähtiin siinä talossa.

Itken, koska tuntuu, että oon kadottanut palan itsestäni. Palan sitä iloa, heittäytymiskykyä, sinisilmäisyyttä, pää pilvissä -elämistä, iloitsemis- ja hulluttelukykyä, pirskahtelevuutta, rohkeutta.

Pelkään, että muutun tylsäksi, surulliseksi, vihaiseksi, katkeraksi. En halua sitä. Pelkään, että vaadin liikoja, valitan vaan kaikesta kaikille ja en osaa olla tyytyväinen siihen, mitä kaikkea meillä on.

Yritän kyllä olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä meillä edelleen on ja tiedostaa asioiden mittasuhteet. Meillä on edelleen asiat nimittäin ihan tajuttoman hyvin. Ollaan myös kiitollisia siitä, ettei meille tai pikkueläimille sattunut mitään tai kenellekään ulkopuoliselle.

Samaan aikaan tuntuu väheksymiseltä, kun niin itse kuin ulkopuoliset painottavat koko ajan sitä, että olisi voinut käydä niin paljon huonomminkin. Niin olisi. Muttei se poista sitä asiaa, että kävi ikävästi.

Samaan aikaan en myöskään suostu alistumaan siihen, että meidän pitäisi vaan yksinomaan olla tyytyväisiä ja kiitollisia, kun emme kuitenkaan menettäneet kaikkea ja koska meillä on vakuutus, joka korvaa vahingon, vaikka meidän näkökulmasta vakuutusyhtiö on hoitanut asiat huonosti – tai sanotaan, että olisivat voineet hoitaa hyvin paljon paremmin – ja emme ole varmoja, tarjoavatko he liian pientä korvausta talostamme. Toki he voisi yrittää olla korvaamatta ollenkaan tai tarjota vielä pienempää korvausta tai hoitaa asian vieläkin huonommin.

Pahinta tässä kaikessa on epävarmuus ja se, että emme tiedä, miten asioiden kuuluisi mennä ja millainen korvaus meidän kuuluisi osata vaatia. Mutta eikö meillä vähintäänkin ole oikeus saada tarkat perustelut – ja sellaiset, että me ymmärrämme ne varmasti – siitä, että mihin meille tarjotut korvaukset perustuvat? Ja eikö meillä ole oikeus kysyä paljon kysymyksiä ja saada niihin kaikkiin vastaus?

Vai pitäisikö meidän vain sinisilmäisinä tyytyä ja luottaa, että vakuutusyhtiö, joka on saanut meidät tuntemaan olomme aika vähäpätöisiksi, tarjoaa meille kaiken sen, mitä meillä on oikeus saada – ja vielä kehoittaa kaupan päälle olemaan asioista mieluiten hiljaa eikä kertomaan julkisuudessa vedoten siihen, että se on heitä kohtaan epäreilua?

Tajuan, että eniten olen hukassa ja ahdistunut juuri vakuutusasian takia ja siksi, että kun tällainen iso asia tapahtuu, kukaan taho ei kerro tarkkaan, mitä tapahtuu ja mitä täytyy tehdä, askel askeleelta. Viikkojen kuluessa on käynyt selväksi, että kun sattuu jotain isoa ja ikävää, on itse osattava selvittää ja vaatia asioita.

Maailma on toki julma, ja onhan sitä tullut kuultua, että näin asiat menee. Nyt se asia on todistettu oikeaksi, ja toivon, ettei kenellekään koskaan sattuisi mitään pahaa ja ettei kukaan joutuisi käymään läpi tällaista naurettavaa selvittelyä ja vääntöä vielä siihen päälle.

Meille tämä tulipalo oli äärettömän iso asia ja tällä hetkellä tuntuu, että olemme ihan vakuutusyhtiön armoilla. Samaan aikaan en haluaisi valittaa, koska haluaisin vaan levittää hyvää mieltä ympärillemme. Mutta samaan aikaan tuntuu väärältä, että ihmisiä saa kohdella näin – näinkö kohdellaan myös niitä, joille sattuu jotain vielä paljon paljon meidän tapausta pahempaa?

On myös pelko, että pitäisikö olla vaan hiljaa ja tyytyä siihen, mitä meille tarjotaan, koska tässä ollaan me vastaan todella iso taho – mitä jos he suuttuu ja me ei saadakaan siksi mitään?

Toisaalta me ollaan opittu, ettei asioita tapahdu, ellei itse tee jotain ja rohkeasti toimi. Ja joka suunnalta hoetaan ja painotetaan, että on itse vaadittava ja selvitettävä, että saa sen, mitä kuuluu saada.

Mutta kun oikeasti en jaksaisi ja haluaisin vaan palata takaisin kaiken iloisen tekemiseen ja levittämiseen ja laittaa pään takaisin pilviin ja jatkaa elämää yrittäen olla mahdollisimman iloinen ja onnellinen ja olla aiheuttamatta kauheasti pahaa maailmaan.

Tiedän, miten haluaisin, että tämä tarina päättyy.

Me haluttaisiin muuttaa takaisin kotiin ja elää juuri siellä loppuelämämme vanhassa hirsitalossa ja sitä vuosikaudet remontoiden ja vaalien.

Mutta ennen kaikkea haluaisin, että tapahtui nyt mitä tapahtui, niin me osattaisiin olla yhtä onnellisia kuin ennen tulipaloa ja ns. omia itsejämme. Onhan nimittäin totta, että tietyt asiat on kuitenkin onnellisuuden kannalta niitä tärkeimpiä: se, että meillä toisemme, läheisemme, oma terveys – ja se tietty elämänasenne ja kyky elää täysillä ja olla onnellisia tässä ja nyt.

Mutta mitä jos nuo viimeisimpinä mainitut asiat paloikin talomme mukana?

En aio suostua siihen, että ne olisi kadonneet!

Yhtenä hetkenä oonkin aina varma, että me selvitään tästä voittajina ja että tästä kaikesta seuraa vielä jotain isoa ja aiempaakin hienompaa – toisena hetkenä taas oon ihan hukassa ja en ole varma, mitä haluan tai kuka olen tai haluanko edes mitään.

Mutta niinäkin hetkinä tiedän kuitenkin alitajuisesti, että me pohjimmiltaan halutaan, että tarina päättyy niin, että me jatketaan täysillä unelmiemme toteuttamista ja onnellisena elämistä – ja entistä onnellisempina.

Parhaassa tapauksessa tällaisen jälkeen voi nimittäin kasvaa ja vahvistua ja osata elää entistäkin enemmän täysillä ja olla aiempaakin vahvempi ja osoittaa niin itselle kuin muulle maailmalle, ettei tällaisen asiankaan tarvitse tappaa ihmisen elämäniloa, luonnetta ja onnellisuutta.

Oon jo nyt oppinut itsestäni todella paljon uutta.

Tärkein on se, että tositilanteessa en jää tuleen makaamaan, en niin kirjaimellisesti kuin kuvannollisestikaan.

Tulipalopäivästä alkaen oon tehnyt ja toiminut vielä aiempaakin tehokkaammin ja ahkerammin. Aloitettiin jo heti seuraavalla viikolla myös selvittämään, miten voitaisiin lähteä rakentamaan meidän talounelmaa uudelleen.

Nyt meidän pihalla odottaa ihana 1800-luvun luhtiaitta kolmessa pinossa ja aiotaan kasata se pihallemme ja tehdä siitä asuinkelpoinen, jotta päästään takaisin tontillemme asustelemaan mahdollisimman pian. Se lienee myös paras tapa selvittää, miltä tuntuu palata sinne takaisin asumaan kaiken tän jälkeen.

Sen jälkeen me haluttaisiin siirrättää palaneen talomme paikalle toinen vanha hirsitalo ja saada se mahdollisimman pian niin samankaltaiseen tilaan kuin missä meidän oma talomme oli ennen kuin se tuhoutui.

Se ei tule olemaan sama talo – eikä toisaalta me halutakaan sen olevan. Mutta kuitenkin sen talon kautta niin meidän palaneen talon kuin meidän tarina jatkuisi – ja toisaalta samaan aikaan annettaisiin uusi elämä jollekin toiselle historialliselle vanhalle talolle, joka muuten pikkuhiljaa hylättynä lahoaisi pystyyn jonnekin päin Suomea.

Siitä voisi tulla todella hieno ja kulttuurillisestikin upea projekti ja me oltaisiin valmiita antamaan sille kaikki meiltä liikenevä aika ja osaaminen, oppia uutta matkan varrella ja rakentaa ja remontoida mahdollisimman paljon itse. Kuitenkaan ilman ulkopuolista osaamista tällainen iso projekti ei tule olemaan mahdollinen.

Me ei vielä tiedetä, onko tällainen hirsitalon siirtoprojekti meille taloudellisesti mahdollista, mutta me selvitellään tätä asiaa koko ajan. Osa meidän unelmaa on nimittäin aina ollut se, että me ei haluta koskaan ajaa itseämme sellaiseen taloudelliseen tilanteeseen, että meillä on todella paljon lainaa ja että me joudutaan kokemaan sen takia ahdinkoa ja raatamaan töitä. Me mieluummin tyydytään taloudellisesti vähempään, jotta voidaan viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä, koska meille aika on tuhannen kertaa rahaa arvokkaampaa.

Meidän talo oli meille täydellinen kaikilla tavoilla, myös taloudellisesti, ja tarkoitus oli, että me remontoidaan sitä pikkuhiljaa itse loppuelämämme. Nyt ainoa mitä halutaan on, että päästäisiin siihen samaan alkupisteeseen, missä oltiin kesällä, kun talomme ostettiin ja juuri siinä paikassa, missä talomme oli, koska ehdittiin myös kiintyä siihen upeaan paikkaan.

Kävi miten kävi, niin loppupeleissä onnellisuus ei kuitenkaan oo kiinni paikasta tai materiasta. Ihminen voi elää onnettomana unelmien talossaan – tai ikionnellisena, vaikka hänellä ei näennäisesti olisi juuri mitään.