Kiitos kaikille synttärionnitteluista tiistaina! En ”ehtinyt” niihin heti vastata, koska Milla 32-weellä oli ”kiire” hihhuloida pitkin Malmgårdin tammikujia ja satumetsiä, syödä koko päivän ajan pelkkää suklaata ja siemailla väliin vähän punaviiniä, ja pimeän tullen tämä oman yrityksensä kuningatar (toisten mielestä tylsästi toimitusjohtaja) vihdoin istahti koneen ääreen tekemään töitä aina yön pikkutunneille asti.

Tiistaina oli siis synttärini. Kai niistä ei pitäisi iloita enää, kun vuosia kertyy.

Mutta juuri siksi aion ottaa yhdeksi elämäntavoitteekseni opetella iloitsemaan niistä joka vuosi entistäkin enemmän!

Laitoin syntymäpäivänäni(kin) glitteriä luomiin ja punaista huulipunaa huuliin ja suuntasin lähimaastoon haahuilemaan ja kuvailemaan. Hiivin hiljaisen linnan läheisyyteen, tanssahtelin valkeahuntuisella tammikujalla ja samoilin satumetsässä. Hihitin sille, että oikeasti olisi pitänyt istua ahkerana tyttönä tietokoneen ääressä ja tehdä rästiin jääneitä työjuttuja.

Sen sijaan Milla 32 wee hillui pitkin Malmgårdin maita punaisessa takissaan ja karvalakissaan kuin mikäkin prinsessa ja näki ympärillään kaikenlaista taianomaista.

Tajusin, että itse asiassa tuntuu, että vuosi vuodelta näen enemmän kaikkea ihanaa ympärilläni. Vuosi vuodelta uskallan olla enemmän oma itseni.

Vapaa. Leikkisä. Luova. Lapsenmielinen. Pirskahteleva. Ylpeästi omituinen.

Etenkin kulunut vuosi on ollut tosi vapauttava. Se on ollut ihan kreisi ja täynnä käänteitä ja tapahtumia, joita en koskaan olisi osannut kuvitellakaan tapahtuviksi.

Samalla – ja ehkä juuri siksi – se on ollut myös tosi vapauttava.

Vuosi vuodelta haluan olla yhä enemmän oma itseni ja sellainen ihminen kuin haluaisin olla. Tavoitteeni on joskus olla se omituinen vanha nainen, joka on ryppyinen, mutta jonka rypyistä hallitsevimpana loistavat naururypyt, jotka peittävät kaikki muut juonteet alleen ja jonka silmät säkenöivät kuin pienen lapsen, vaikka ovatkin nähneet vuosikymmenten verran hyvää ja pahaa ja joka hyppelehtii ikäänsä nähden epätodellisen kevyen näköisesti menemään ja hihittää ja hihkuu tavalla, jolla vanhojen ihmisten ei kuuluisi hihittää ja hihkua. Haluan olla koko ikäni iloinen, säihkyvä ja onnellinen, toi elämä sitten mitä vaan vastaansa ja kukistaa lopullisesti omat sisäiset ilkeät piruni ja pienimmänkin katkeruuden siemenen. Vanhaan Millaan ne ei tule kuulumaan.

Kuluneina kolmena vuonna ollaan Markun kanssa aiempaakin rohkeammin toteutettu omia unelmiamme. Ensin oli Kuukkeli, sitten tuli oma talo. Sitten se isoin unelma paloi – mutta sen myötä syttyi uusia entistä suurempia ja kirkkaampia unelmia, joista ei edes oltu osattu unelmoida aikaisemmin.

Sen myötä me päädyttiin asumaan Kuukkelissa ja rakentamaan talo jos kaksikin ja löydettiin itsemme seikkailusta, jollaista ei olisi osattu kuvitellakaan!

Unelmoiminen ja haaveilu on ihanaa, mutta pelkkä haaveilu ei kuitenkaan riitä. On myös ryhdyttävä toteuttamaan asioita.

Ensimmäinen askel on sanoa ne ääneen. Toinen on alkaa toteuttamaan.

Siispä syntymäpäiväni kunniaksi ryhdyin tuumasta toimeen kahden sisälläni hautomani uuden haaveen osalta. Tässä ne nyt tulevat:

Haluan perustaa oman mekko-ompelimon. Siispä perustin juuri äsken aputoiminimen, jonka alla rupean jonain päivänä ompelemaan ja myymään mekkoja. En paljasta vielä sen nimeä ennen kuin se on hyväksytty rekisteriin.

Haluan myös kirjoittaa kirjan. Se tulee kertomaan unelmista ja niiden toteuttamisesta, yrittäjyydestä, luovuudesta, heittäytymisestä, oman näköisen elämän elämisestä ja siitä, että osaa ja uskaltaa tehdä omasta elämästään taianomaista. En vielä tiedä, mikä kirjan nimeksi tulee tai osaa kirjoittaa sen ensimmäisiä sanoja. Olen kuitenkin jo alkanut kirjoittamaan. Nimeen halusiaisin ehkä kiteyttää sanoman ”kun unelmat paloi – ja syttyi uudestaan entistä suuremmiksi”. Tai sitten en. En tiedä vielä.

Toivon – ja uskon – että ikävuodesta 32 tulee vielä aiempaakin taianomaisempi. Tai itse asiassa lupaan, että siitä tulee.

Jos jotain olen oppinut viimeisen 32 vuoden aikana – tai no oikeastaan kyllä opin sen viimeisen vuoden aikana – niin sen, että kaikki ei ole omasta asenteesta ja haluamisesta kiinni, mutta paljon on.

Ja se paljon on juuri se kaikki ratkaisevin.

Joku ehkä sanoisi, ettei elämä ole satua.

Miten niin, kysyisin.

Oikeasta elämästähän ne sadutkin jollain lailla juontavat juurensa.

Oma elämä on juuri niin sadunhohtoista kuin sen haluaa olevan. Sitä voi sulkea silmänsä ja päättää olla näkemättä sitä kaikkea.

Tai sitten voi katsella maailmaa lapsen silmin koko ikänsä.