Missioni on jo monen vuoden ajan ollut, että pyrin kaikin puolin eläytymään urheilijoiden maailmaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Urheileminen on jäänyt minulle elämäntavaksi, vaikken halunnutkaan jatkaa lapsuuden luistelu-uraani huipulle. Olen urheilijana ahne, sillä en halua omistaa elämääni vain yhdelle lajille, vaan haluan kokea ne kaikki – joko itse liikkumalla tai toimittajan ja kuvaajan roolin kautta.
Olen kuitenkin omistanut elämäni huippu-urheilijalle. Tämän myötä ymmärrän myös, millaista on havitella maailman huippua jossain yhdessä ja valikoidussa lajissa. Ja koska meidän perheemme tapauksessa lajina on voimistelu, niin olen tietysti yrittänyt laajentaa omaa ymmärrystäni tätä lajia kohtaan.
Tämä onnistuu parhaiten kokemusten kautta. Olenkin innoissani harjoitellut käsilläseisontaa, pyörinyt kärrynpyöriä, hyppinyt trampoliinilla, tutustunut eri telineisiin ja yrittänyt vahvistaa lihaskuntoani. Olen oppinut paljon esimerkiksi kehonhallinnasta ja lihashuollosta. Sitäkin enemmän olen kuitenkin oppinut omasta holtittomuudestani ja saanut kokea, miten vaativa laji voimistelu on.
On kuitenkin jotain, mitä meistä kukaan ei haluaisi oppia ymmärtämään kantapään kautta kokemalla. Silti minun, amatöörivoimistelijan, kävi tänään juuri niin. Tässä sitä nyt kökötetään turvonneen nilkan kanssa ja myötäeletään kaikkien niiden lukuisten voimistelijoiden kanssa, jotka ovat teloneet nilkkansa vuosien varrella – ja usein seuraukset ovat varmasti olleet monin verroin pahemmat kuin vain jomotus ja turvotus.
Ei se itsensä satuttaminen näköjään ole niin vaikeaa, vaikka yrittäisi olla kuinka varovainen. Respectiä siis kaikille urheilijoille, joita loukkaantumiset ovat koetelleet!
Ps. Tulipahan sentään napsittua jokunen kiva kuva, nilkasta huolimatta (:
