Jatkoa tälle jutulle: Unelmien Kleinbus Englannista – hippipaku nimeltä Kuukkeli OSA 1/3

Coca Cola -jääkaappi ja muuta tärkeää

Kaikki kolme Brittien vaihtoehtoamme olivat punaisia valkokattoisia Saksassa valmistettuja 70-luvun T2:sia. Siinä missä kahdessa ensin koeajamassamme oli 1,6 litran ns. kuplamoottori, niin Rodin myymässä oli tehokkaampi 2-litrainen tyypin 4 moottori, joka oli vieläpä vastikään uudelleenrakennettuna ostettu VW Heritagelta. Lisäksi tämä paku oli vuodelta -79 eli T2:n viimeisin saksalainen malli ja siten teknisesti kehittynein versio.

Rodin auto oli muutenkin hyvässä kunnossa niin ulkoa kuin sisältä, pop up toimi moitteettomasti ja sisustuskin oli viimeistelyä vaille uusittu, sillä Rod oli ostanut pakun muutamaa vuotta aikaisemmin toiselta vuokrafirmalta ja kunnostanut sitä ajatuksenaan lisätä se omien vuokrapakujensa joukkoon. Projekti oli kuitenkin jäänyt seisomaan ja hän olikin päätynyt laittamaan sen myyntiin, jotta voisi ostaa tilalle uuden modernin camperin, sillä ne ovat rahallisesti tuottoisampia vuokrapakuina.

Toki tämä Rodin paku oli myös kallein vaihtoehdoistamme, mutta ottaen huomioon sen tekniset ominaisuudet, uusitun moottorin ja sen faktan, että se oli ollut kahden vuokrafirman hoivissa, niin se alkoi jo etukäteen tekemämme salapoliisityön perusteella vaikuttaa fiksuimmalta. Kahteen muuhun vaihtoehtoon olisi saattanut nopsaan upota korjailuiden myötä vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin rahaa.

Rod muistutti monessa määrin isääni, joka yritti pitkään ympäripuhua meitä luopumaan hippipakuhaaveestamme. Keskustelin Rodin kanssa moneen kertaa etukäteen puhelinessa ja hän oli huolissaan siitä, että ymmärrämmekö vanhoista autoista hölkäsen pöläystä, tiedostammeko mitä tarkoittaa uuden moottorin sisäänajo, olemmeko harkinneet ostostamme huolella ja emmekö voisi luopua ajatuksestamme koukata pakulla Skotlantiin ennen varsinaista kotimatkaamme, jotta hänen ei tarvitsisi stressata puolestamme niin paljoa.

Viimeinen pisara Rodille tuntui olevan se, että me itse asiassa tilailimme hippipakuumme etukäteen kaikenlaista ”erittäin tärkeää” tilpehööriä jo ennen Brittien reissuamme ja postitutimme osan näistä krääsistä Rodin luo, sillä niitä ei ollut mahdollista tilata Suomeen.

Isoin näistä oli Coca Cola -jääkaappi, joka haavekuvissamme kuului tulevaan hippipakuumme. Rod ei tuntunut uskovan sitä todeksi, kun etukäteen puhelimessa kysyin, että onko ok, jos postitutan jääkapin hänen tallilleen. Hän vain pyöritteli asialle silmiään, kun tapasimme, ja jääkaappiasia tuntui olevan viimeinen pisara, joka todisti hänelle pähkähulluutemme. Toisaalta olin lukenut etukäteen hänen nettisivuiltaan tarinan siitä, miten hän 16-vuotiaana osti itse ensimmäisen kuplansa ja lähti sillä – siis kuplalla – road tripille Alpeille. Että ehkei meissä sittenkään ollut niin paljon eroa hänen kanssaan muuta kuin tietysti ikä/eletyt vuodet ja niiden mukanaan tuoma varovaisuus…

Ostimme tulevaan hippipakuumme myös verhokankaat etukäteen Suomessa ja leikkasin ne suunnilleen muotoonsa eli kun saimme Kuukkelin allemme, ripustimme jo heti ensimmäisessä leirissä verhojen raakileversiot paikoilleen.

Skotlannin kautta kotiin

Ensimmäinen missiomme on selvitä hengissä Lontoon parhaimmillaan kuusikaistaisia kehäteitä Stanstedin lentokentälle palauttamaan vuokra-automme. Tässä kohtaa mainittakoon, että sen lisäksi, että Markun pitää kylmiltään ajaa ”uusi” aarteemme väärällä puolen tietä ajaen ja Lontoon ympäristön hullun liikenteen keskellä sinne Stanstedille, niin minä ajoin siis koko tuon alkureissumme ajan vuokra-autoamme käytännössä yksikätisenä! Tämä siksi, että vasen kämmeneni oli leikattu muutamaa viikkoa aikaisemmin murtuman takia, enkä vielä saa käyttää sitä kättä kuin pienen kahvikupin kokoisen kuorman nostamiseen ja pitelyyn. Ajan vuokra-autoa siten, että vaihdoin oikealla kädellä vaihteita, mikä on vähän mielenkiintoista, kun ratti on oikealla puolella ja vaihdekeppi vasemmalla…

Jossain kohtaa matkaa Markku soitti minulle ja sydämeni hyppäsi kurkkuun – nytkö se Kuukkeli jo hajosi?! Mutta Markun kriisi olikin se, että Cocis-jääkappi oli auennut kurvissa ja koko sisältö oli lentänyt pitkin autoa ja nyt piti pysähtyä poimimaan läjään kaikki ruokapurnukat ja skumpat. Ja joo, skumpat ja shamppanjat oli jo ostettu niin ikään etukäteen :)

Stanstedille selviämisen jälkeen suuntanamme on pohjoinen ja meidän erityisesti rakastama Skotlanti. Tämä on tosiaan jo neljäs roadtrippimme Briteissä, joten väärällä puolella ajaminen on tullut meille jo tutuksi. Ja kyllä, Kuukkelissakin on siis ratti väärällä puolella eli siis oikealla! Koska Kuukkelin vaihteiden vaihtaminen ja ohjaus muutenkaan ei ole ”ihan” yhtä kevyttä kuin modernien autojen, niin sovimme, että Markku saa suosiolla ajaa Kuukkelia niin kauan, että minä saan taas luvan käyttää vasenta kättäni normaalisti.

Köröttelemme ensin Cambridgeen, missä seikkailemme vanhan yliopistokaupungin pienillä kaduilla. Olemme autuaan tietämättömiä siitä, että muutaman kuukauden päästä tulemme saamaan postitse parikin yllätystä, kun olemme tajuamattamme ajaneet pitkin vain busseille tarkoitettuja ”bus laneja”. Onneksi sakot eivät olleet kuin muutaman kympin, ja emme voineet kuin naureskella niistä muistoksi saamillemme videoille (alla).

Cambridgestä suuntaamme Yorkshire Dale National Parkiin. Toteutamme haaveilemani skumpanpoksautuskuvat, ja pidämme vielä monta päivää salassa sen, että olemme ostaneet auton. Toki vanhempani arvasivat, mitä tulimme tänne tekemään, mutta uskottelimme, että tulisimme vain katselemaan pakuja, ja heidän toiveajatteluun se melkein upposikin.

Yorkshiressa olemme ihan liekeissä, kun ajelemme kivimuurein reunustettuja maalaisteitä ja ihastelemme ylänkömaisemia, jotka huokuvat samanlaista tunnelmaa kuin rakastamamme Lapin erämaat, Pohjois-Norja, Skotlanti ja Islanti. Haaveilemme siitä, että ehtisimme syksyllä vielä Kuukkelilla Kilpisjärvellekin.

Alkumatkan yövyimme kiltisti maksullisilla leirintäalueilla, mutta Pohjois-Englannissa uskaltaudumme leiriytyä sinne, minne huvittaa ja sillä linjalla jatkamme koko matkamme loppuun asti eli vielä yli viikon verran. Havahdumme arvostamaan sitä, miten paljon järviä meillä Suomessa on, sillä peseytymispaikkojen löytäminen puhumattakaan rantaleiriytymispaikoista on Briteissä haasteellista. Saammekin todeta, että pärjää sitä ilman hiustenpesua yli viikonkin.

Pienistä epämukavuuksista huolimatta tunnemme itsemme maailman rikkaimmiksi ihmisiksi, kun kokkailemme taas yhden illan hämärtyessä trangialla ruokaa Kuukkelin liukuovella hengaillen. Käperrymme masut täynnä juuri ostamiemme lampaantaljojen väliin Kuukkelin takaosan vuoteeseen, joksi koko auton levyinen takapenkki aukeaa. Kuuntelemme pop upia vasten ropisevaa sadetta ja tuulen ujellusta. Sekään ei haittaa onneamme, että liukuoven ja avattavan keski-ikkunan välistä puhaltaa sisään ja takaovi hiukan vuotaa, eikä iltapisulle voi kulkea liukuoven kautta, koska siitä puuttuu kahva sisäpuolelta.

Matkamme etenee Lake Districtin kautta Glasgowiin, missä viemme Kuukkelin ensimmäiseen 500 mailin huoltoon, jota uusittu moottori vaati. Glasgowin jälkeen kiertelemme Edinburghin ympäristössä bongailemassa lempparisarjamme Outlanderin kuvauspaikkoja ennen kuin suuntaamme takaisin etelään kohti Harwichin satamaa.

Juttu jatkuu täällä: Unelmien Kleinbus Englannista – hippipaku nimeltä Kuukkeli OSA 3/3