En osannut haaveilla tästä valokuvaajan urastani nuorempana. Yksi suurin tähänastisen elämäni oivalluksista onkin se, että emme ehkä aina osaa unelmoida etukäteen niistä asioista, jotka lopulta löydämme mutkien kautta ja salakavalastikin ja jotka saattavat sitten osoittautua juuri niiksi oikeiksi asioiksi oman onnellisuutemme kannalta. Sen takia vaikka onkin tärkeää unelmoida, isostikin, niin on yhtä tärkeää osata olla avoin myös niille asioille, joista ei edes osaa haaveilla.
Nyt olen yhtäkkiä löytänyt itseni tilanteesta, että olen ihan täyteen buukattu, ”kaikki” haluavat minut kuvaamaan ja tulevat kuukaudet ovat täynnä mitä ihanimpia keikkoja. Miten se on mahdollista?
Totuus toki on, etten tupsahtanut tähän tilanteeseen ja fiilis ”yhtäkkiä” on vähän harhaanjohtava. Matka tähän pisteeseen on nimittäin kestänyt yhdeksän vuotta.
Vuonna 2009 tein ensimmäiset valokuvauskeikkani. Matka siitä tähän pisteeseen on ollut hidasta ja pitkäjänteisyyttä vaativaa. Opin nopeasti, että tämä tie ei ole mikään nopea tie menestykseen tai rikastumiseen, ainakaan rahalliseen sellaiseen.
Alkuun vain ehkä kymmenesosaan viesteistäni ja kuvaustarjouksistani edes vastattiin. Olen saanut vuosien varrella tuntea oloni useaan otteeseen mitättömäksi, arvottomaksi ja lähes epätoivoiseksi ja pohtinut moneen kertaan, että onko tässä touhussa yhtään mitään järkeä.
Jos halajaa menestystä ja rahaa, niin ei tässä järkeä olekaan ellei ole sitten valmis antamaan kaikkea aikaansa pelkän työn eteen ja raatamaan niska limassa, uhraten ihan kaiken muun. Mutta minulle on ollut alusta asti selvää, etten ole valmis siihen, vaan haluan joka päivä elää nauttien ja omien arvojeni mukaisesti. Mielestäni on nimittäin niin paljon arvokkaampia asioita kuin maine ja mammona, ja jos ei sitä paitsi ole omat arvot kohdallaan, niin menestys ja rahakaan tuskin täyttävät sielua, vaikka niitä saisikin.
Yrittäjäksi ryhtyminen toki alkuun pelotti. Monta vuotta pystyin piilottamaan tekemisen opiskelujen ja freelancerinä toimimisen varjoon. Lopulta uskaltauduin heittäytytymään ihan virallisesti yrittäjäksi ja se oli tosi vapauttavaa ja tärkeää oman identiteettini kannalta.
Matkan varrella on ollut erityisen tärkeää myös oppia nauttimaan nimenomaan itse tien kulkemisesta. Jos on valinnut polun, joka ei välttämättä koskaan johda siihen tämän yhteiskunnan arvostamaan menestykseen ja maalliseen rikastumiseen, niin on välttämätöntä osata nauttia siitä itse matkan teosta. Ja itse olen löytänyt polun, jota voin kulkea onnellisena, itseäni toteuttaen ja vapaana sekä elämäntavan, jonka vieläpä voin jakaa itselleni tärkeimmän ihmisen kanssa. Ja kun on löytänyt sellaisen tien, voi huomata olevansa ihan muulla kuin rahallisella tavalla niin rikas, että oksat pois!
Olen löytänyt viime vuosina ison rauhan tekemiseeni. Olen oppinut hyväksymään, että tämän polun kulkeminen on hidasta, eikä minulla toisaalta ole mihinkään enää edes kiire, koska nautin tästä kaikesta juuri tässä ja nyt. Ja minne meillä lopulta edes on tässä maailmassa niin kauhea kiire? Yhteiskunta ajaa meidät siihen, että meidän pitäisi koko ajan tavoitella jotain uutta ja enemmän ja siten sitä on hyvin helppo sortua tyytymättömyyteen. Ihan kuin tyytyväisyys olisi jollain lailla kunnianhimotonta tai ei-ihailtavaa. Sen sijaan kunnianhimo, perfektionismi ja stressi mielletään hyvän ja ahkeran ihmisen ominaisuuksiksi, vaikka ne yhdistettynä siihen, että pyrkii vastaamaan yhteiskunnan ihanteisiin johtavat loppuunpalamisiin, tyytymättömyyteen, mielenterveysongelmiinkin.
Mutta mitä jos vähempään tyytymään oppiminen onkin nimenomaan avain hyvinvointiin ja onnellisuuteen? Ja entä jos vähemmän onkin enemmän, kunhan sen vaan oppii oivaltamaan?
Itse olin jo lakannut tavoittelemasta minkäänlaista menestystä, ainakaan muiden kuin itseni silmissä, ja nyt tuntuu, että silti jonain päivänä saatan itseni sellaisen keskeltä vielä löytääkin. Mutta se ei kuitenkaan ole tässä tärkeintä, mikä on mielestäni eräänlainen voitto yhteiskunnan paineita vastaan. Meidän kaikkien ei tarvitse ajaa itseämme ensin oravanpyörään ja luoda jonkunlaista menestykseen johtavaa selviytymistarinaa itsemme ympärille, vaan sitä voi alusta alkaen kulkea eteenpäin hitaammin ja tasaisemmin – tylsemmin ehkä joidenkin silmissä.
Mutta onkohan tylsyyden pelkokin jonkinlainen nykypäivän vitsaus? Tuntuu nimittäin, että moni meistä haluaa erottua massasta hinnalla millä hyvänsä. Eri asia kuitenkin on, että onko sellainenkaan sitten oman psyyken kannalta kauhean fiksua tai terveellistä…
Tietyn rauhallisuuden löytämisen myötä minulle on ehkä syntynyt se aiemmin mainitsemani tunne, että nyt ”yhtäkkiä” onkin tapahtunut iso muutos, kun hyviä keikkoja on alkanut tulla aiempaa enemmän ja tuntuu, että työtäni myös arvostetaan enemmän. Oikeasti olen kuitenkin tehnyt pohjatyötä tälle tilanteelle vuosikausia.
Matkasta nauttimisen lisäksi on ollut tosi tärkeää myös oppia arvostamaan itseään ja omaa työtään. Pienyrittäjänä sitä törmää monesti siihen, että palveluksia pyydetään pilkkahintaan tai jopa maksutta. Olen seurannut monen muun yrittäjän äänekästäkin taistoa tätä vastaan. Itse en kuitenkaan näe järkevänä myöskään tuhlata ihan kauheasti energiaa tästä ilmiöstä kiukustumiseen tai meuhkaamiseen.
Sen sijaan on tärkeää oppia sanomaan ystävällisesti mutta napakasti ei. Loppujen lopuksi se ei nimittäin ole niin, että muut ihmiset riistäisivät minua, vaan vain itse sitä voi lakata riistämästä itseään kieltäytymällä. Jos ei itse määritä oman työn ja aikansa arvoa, niin kukaan ei tee sitä sinun puolesta.
Oman arvon ymmärtäminen ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi itsään täydellisenä tai valmiina. Osa ammattitaitoa on myös se, että jatkuvasti havainnoi myös omia puutteitaan ja pyrkii oppimaan uutta ja kehittymään aina vaan paremmaksi. Vaikka on jo hyvä, niin aina voi nimittäin olla parempi. Se on yksi työn ja elämän suolista – vaikka toki siinä piilee myös yksi iso sudenkuoppa.
Perfektionismi ei ole luovaa työtä tekevän yrittäjän paras kaveri, ei tosiaankaan. Vaikka siis rakastaisi työtään ja haluaisi kehittyä siinä aina vaan paremmaksi ja luoda mahdollisimman hyvää jälkeä, niin täydellisyyteen ei voi pyrkiä.
Vaikka itselläni on vähän väliä kriisejä omien kuvieni ja kuvaustaitojeni kanssa, niin onneksi on Markku, jonka tärkein rooli on kehua ja kumota omat surkuhupaisat väitteeni siitä, että olen ihan huono (näinä hetkinä muistutan hyvin paljon Harry Potter -kirjojen Moaning Myrtle -hahmoa :D). Mutta useimmiten siinä vaiheessa, kun omat kuvat alkavat näyttää ”kaameilta”, on oikea aika sulkea tietokone, ja kas kummaa, seuraavana päivänä ne näyttävätkin taas siedettäviltä elleivät jopa upeilta.
Lisäksi kun tekee työtä jota rakastaa ja joka ei läheskään aina edes tunnu työltä, niin täytyy osata olla varovainen sen kanssa, ettei aja itseään ihan piippuun. Viime viikot ovat olleet kiireisimpiä koskaan ja minulla on ollut 8-12 tunnin kuvauspäiviä puolitoista viikkoa putkeen ja siihen editonnit päälle, mutten silti ole ollut mitenkään erityisen väsynyt tai stressaantunut, enkä ollenkaan ahdistunut. Kun nauttii siitä, mitä tekee, niin sietää paremmin kiirettä ja väsymystä, missä tietysti on riskinsä. Vaikka tuntuu, että jaksaa ja nauttii, niin tällaista vauhtia ei voi jatkaa liian pitkään yhteen menoon, vaan on osattava myös höllätä, levätä ja lomailla, tarvittaessa myös sanoa ei jopa tosi ihanille keikoille.
Mutta kaiken kaikkiaan olen nyt siis ihan unelmatilanteessa, vaikken tällaisesta tosiaan ole aina osannut edes unelmoida! Silti jokunen vuosi saamani vinkki ”älä ryhdy yrittäjäksi” on edelleen paras vinkki, mitä olen saanut. Kaikille tämä ei sovi, mutta jos vinkistä huolimatta haluaa ryhtyä, niin sitten se on oikea valinta.
Itse rakastan sitä, että saan kaikki lauantait kuvata häitä, ettei ole mitään säännöllisiä päivä- tai viikkoaikatauluja, että saan tehdä tosi monenlaista keikkaa ja tavata tosi erilaisia ihmisiä, että välillä on kiireisempää ja välillä on hiljaisempaa, ettei minulla ole työkavereita tai varmoja vakituisia tuloja, että työhuoneeni on yhtä kuin makuuhuoneeni, että saan itse päättää kaikki menoni ja aikatauluni ja niin edelleen. Jollekulle muulle nämä samat asiat saattaisivat olla kuin painajaista, mutta minulle ne merkitsevät vapautta.
Nyt edessä on hektisten parin viikon jälkeen pieni hengähdystauko. Juhannuslauantai on ainut vapaa lauantaini ennen syyskuuta, ja kunhan saan kuvaeditointijonoani vähän pienennettyä tässä alkuviikosta, niin suuntaamme Markun ja karvaturriemme kanssa pohjoiseen vähän tuulettumaan ja rauhoittumaan.
Ihanaa uutta viikkoa kaikille <3
