Mikä viikonloppu!
Endurokilpailijat kiersivät Päijänteen ympäriajon eli liki 700 kilometrin pituisen kaksipäiväisen reitin prätkillä. Itse ei tarvinnut ”kuin” istua autossa takapenkillä ja kiertää siinä mukana sekä pysyä kärryillä kilpailun kulusta. Niin ja kerätä kommentteja kuskeilta (niin kärjeltä kuin harrastajilta, jotka etenivät 1-2 h kisaletkassa kärkeä myöhemmin), olla ajantasalla kilpailun tapahtumista ja tuloksista (joista oli mahdoton pysyä kärryillä mettässä, jos tulosseuranta toimi viiveellä), ottaa valokuvia, videoita ja livevideoita faceen, vastailla puhelimeen, kun niin toimittajat kuin yleisö soittelivat, päivittää nettisivuja ja kaikkia kilpailun järjestäjän ja vähän muidenkin some-kanavia ja kirjoittaa tiedotteita. Ja kaikki samaan aikaan, kun ajettiin kilpailun mukana paikasta toiseen ja yritettiin pysyä kuskien vauhdissa mukana.
Mutta hauskaa oli! Auton takapenkki ei tosin ole mikään kaikkein mukavin toimisto, etenkin pikkuteillä ajellessa, mutta onneksi itselleni ei tule kovin helposti autossa paha olo. Välillä myös meinasivat kädet loppua kesken, eikä kuvien tai videon ottaminen ollut mahdollista yhtä aikaa kommenttien ottamisen tai puhelimeen puhumisen kanssa. Välillä joutui toden teolla arpomaan, mitkä asiat täytyi priorisoida muiden edelle.
Olin kuitenkin ihan omassa elementissäni ja vaikka jo muutenkin olen varsinainen multitasking-expertti, niin viime viikonloppuna nousin siinä vielä ihan uudelle tasolle! Homma kyllä paisui sellaiseen mittakaavaan, että ideaalitilanteessa tuota tiedotus-hommaa olisi kannattanut olla hoitamassa kaksi tyyppiä, mutta sitähän tämä nykyään on tällä alalla, että yhden ihmisen täytyy hallita ihan kaikki. Vähän siinä joutuu koetukselle kuitenkin oma psyyke, koska kun joutuu tekemään niin montaa asiaa yhtä aikaa ja on hallittava kokonaisuutta, niin jää pikkuisen sellainen fiilis kalvamaan mieltä, ettei mitään pysty tekemään kunnolla, vaan kaikki täytyy tehdä vähän sinne päin.
Onneksi yhtälöstä kuitenkin puuttui stressi. Otin koko homman aika lungisti sillä tiedän, että stressaaminen ei helpota hektisissä tilanteissa ollenkaan. Multitasking-kiireestä ja lyhyeksi jääneistä yöunista huolimatta viikonloppu sujui siis hymyssä suin ja ilopillerinä. Itse asiassa tuo ”viikonloppu” vieläpä alkoi osaltani jo torstaina aamupäivällä, jolloin suuntasin Vierumäelle, joka toimi Päijänneajon eli Päitsin tukikohtana. Kahdentoista tunnin työpäiviä kertyi siis neljä putkeen, joten ei ihme, että sunnuntai-iltana alkoi jo hymy hyytymään, eikä ollut vaikea eläytyä Päitsin kiertäneiden endurokuskien fiiliksiin… Paitsi että heidän fiiliksensä maaliin tullessa mahtoi olla huikea, kun taas itselläni ei ollut vastassa mitään selkeää maalia, jonne päästyäni olisin voinut tuulettaa riemusta.
Sunnuntai-iltana, kun sain viimeisen tiedotteen lähetettyä, ikään kuin sulin paikoilleni ja musta pilvi siirtyi ylleni ja olin niin väsynyt ja kiukkuinen että pelkäsin lyöväni jotakuta, joka erehtyisi vielä tulemaan juttusilleni. Onneksi muita ei enää sitten osunut eteeni sinä iltana kuin Markku-parka, joka sitten saikin taas kerran olla se ainut ihminen todistamassa sitä itku-kiukku-väsymys-”olen maailman huonoin” -purkausta, joka minut valtasi. Siinä missä 99 % ajasta olen hyväntuulinen ja aurinkoinen, niin se 1 % onkin sitten vastapainoksi sitä, että vajoan jonnekin syvälle maanrakoon, ja sunnuntai-ilta oli juuri sellainen. Huvittavinta on, että niissä tilanteissa aina tajuan oman huvittavuuteni ja naurettavuuteni, mutta silloin ei tosiaankaan naurata (ei minua eikä Markkua), eikä mikään muu niinä hetkinä auta kuin vain antaa kaiken sen purkautua ja olla hetken aikaa kuin pikkulapsi.
Sunnuntai-maanantain välisenä yönä nukuin 11,5 tuntia, ja sen jälkeen elämä taas hymyili, ja aloin purkamaan viikonlopun vyyhtiä. Kisaviikonloppuun liittyvä sähköposti- ja puhelurumba – joka siis alkoi jo viikkoja ennen kisoja – jatkui vielä maanantaina, mutta tänään tiistaina kaikki jo hiljeni. Kirjoitin vielä tänään yhden artikkelin Päitsin nettisivuille, joiden sisällöntuotannosta olen vastannut. Nyt ne vihdoin alkavat olemaan sellaisessa kuosissa, että olen ihan tyytyväinen.
Opin viikonloppuna paljon ja oli hienoa olla mukana tekemässä Päitsiä mahtavien ihmisten kanssa. Olin kisan tiedottajana viime vuonnakin, mutta nyt meininki oli hieman isompaa, kun kisa oli myös MM-osakilpailu. Tein tänään pienen raportin tiedotuksesta, ja vaikka parannettavaa on aina ja paljon, niin mielestäni tulos oli aika hyvä. Tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen, jos minut vielä silloin halutaan ottaa mukaan kilpailun tiedottajaksi!
Tässä postauksessa on kuvituksena hieman fotoja viikonlopulta (ehdin ottamaan niitäkin joissain väleissä, jihaa!) – lisää luvassa myöhemmin, kunhan ehdin niitä käsitellä :)
On muuten siisti laji!
