Apua miten paljon aikaa viimeisimmän tekstin julkaisusta on! Ja nimenomaan julkaisusta, koska kuluneiden kuukausien aikana olen taas kirjoittanut enemmän. Oikeastaan aika paljon, koska kirjoittaminen auttaa tyhjentämään myllertävää mieltä ja jäsentämään ajatuksia. Se helpottaa oloa.
Kirjoittamista, kuten oikeastaan kaikkea muutakin meidän elämässä, hallitsee tällä hetkellä kuitenkin keskeneräisyys. Teemme paljon, siis oikeasti niin PALJON, kaikkea tällä hetkellä ja mikään ei valmistu. Eikä se haittaa ja tärkeintähän on nimenomaan nauttia matkasta, koska eihän elämässä koskaan lopulta mikään ole valmista, mutta silti ihmismieli on siitä kiero ja pirullinen, että vaikka eläisi elämänsä ihaninta ja täyteläisintä aikaa, sillä tuntuu silti olevan taipumus potea tietty määrä myös negatiivisia tunteita. Kai se kuuluu ihmisluonteeseen, ja yksi elämän suurimmista operaatioista onkin oppia elämään ei ainoastaan kaiken sen kanssa, mitä maailma eteen heittää ja johon ei itse voi vaikuttaa, niin myös oman mielensä ja sisimpänsä kanssa. Ja onneksi näihin jälkimmäisiin voi vaikuttaa myös itse, ja oma onnellisuus on lopulta kiinni siitä, miten hallitsee oman mielensä ja tunteensa – ja miten toisaalta myös uskaltaa vain heittäytyä ja elää ja tuntea täysillä, vaikka se tarkoittaakin jatkuvaa oman mielen kanssa tasapainoilua ja sen tutkimista.
Mutta mitä meille kuuluu on siis hyvää. Niin hyvää, että suurimmat murheet on se, miten jaksaa säilyttää itsensä, energiansa, intonsa ja inspiraationsa sen kaiken hauskan keskellä. Totuus nimittäin on, vaikka sitä on vaikea tajuta ja myöntää itselle, että kivojakin asioita voi yksinkertaisesti olla liikaa ja että kivoillakin asioilla voi ajaa itsensä loppuun. Sitä voi sortua muuttamaan oman onnensa ahdistukseksi sillä, että ahnehtii liikaa, ja sitä me ei haluta, koska se on täysin vastoin meidän yhtä suurinta elämänarvoa, joka on elää siten, että kaikesta tekemisestä ja hetkistä ehtii nauttia rauhassa.
Tottakai tällainen elämä on tosi etuoikeutettua, mutta uskon, ettei ole keneltäkään pois, jos itse elää niin hyvin ja mukavasti kuin on mahdollisuus. Mielestäni jokainen saa pyrkiä parhaaseen mahdolliseen onnellisuuteen ja hyvinvointiin, koska silloin on myös suuremmalla todennäköisyydellä enemmän voimavaroja antaa myös jotain hyvää tähän maailmaan.
Kiire on ehkä suurin kirosana, jonka tiedän. Se pilaa kaiken hyvänkin. Se tappaa ilon ja inspiraation.
Ja mitä kiire loppujen lopuksi on? Jotain, mikä on päämme sisällä.
Koska harvassa ovat asiat, mitä meidän oikeasti on pakko tehdä tässä ympäristössä, jossa elämme ja siitä täytyy tietysti olla kiitollinen. Kuitenkin niin moni ajautuu ahdistavaan kiireen pyörteeseen ja hullua kyllä, kiirettä myös ihannoidaan, koska siihen liitetään jollain lailla menestys: kun olet kiireinen ja ”kaikki haluavat sinut”, olet selkeästi suosittu ja menestynyt.
Sitä näkeekin, miten ihmiset ympärillä suorittavat elämäänsä: töiden lisäksi on kiire harrastaa, matkustaa, juhlia, kuluttaa. Ulkopuolelta on helppo nähdä sen kaiken järjettömyys, mutta samaan aikaan on yhtä helppoa olla sokea sille, että tietyllä tavalla meinaa sortua samaan itsekin.
Me yritämme siis koko ajan oppia himmaamaan. Kaikeksi onneksi luulen, että itselläni soi aina hälytyskello jo tosi aikaisin. Jos on vähänkin tunne kiireestä ja siitä, että posotamme menemään ihan turhan nopeasti ja sivuille katsomatta, alkaa heti ahdistaa. Siitä tietää, että nyt teemme jotain väärin.
Mutta kokonaisuudessaan on siis ihan mieletöntä, millaiseen seikkailuun olemme päätyneet! Ja että on vasta reilu vuosi siitä, kun ostimme unelmiemme talon ja alle vuosi siitä, kun se tuhoutui kokonaan. Ja että silti olemme paljon onnellisempia nyt kuin ennen tulipaloa. Se ei ole mikään itsestäänselvyys ja matkan varrelle on mahtunut paljon murhetta ja isoja vaikeita päätöksiä. Mutta toisaalta juuri sen kaiken ansiosta ollaan vahvempia kuin ennen, tunnetaan itsemme aiempaakin paremmin ja hullua kyllä, uskalletaan unelmoida, heittäytyä ja tuntea vielä isomminkin kuin ennen.
Tästä(kin) tekstistä tuli nyt sekalainen ja poukkoileva pohdinta ties mistä, mutta se kuvastakoot osaltaan tätä pirstaleisuutta ja kaaosta, jonka keskellä elämme. Ja siis onnellista kaaosta, josta yritämme osata päivä päivältä nauttia enemmän ja oppia kellumaan nautiskellen tämän kaiken keskellä.
Tavoite on päästä eroon siitä tunteesta, että tässä oltaisiin mihinkään hukkumassa. Koska ei olla.
