Olen lenkkeillyt samoja hiekkateitä ja metsäpolkuja jo 15 vuotta. Tiedän, miltä niiden juokseminen tuntuu ja huomaan heti, jos askel tuntuu erilaiselta kuin yleensä.
Eilen oli siitä hassu päivä, etten ollut treenannut viiteen kokonaiseen päivään, joten olisi kuvitellut, että askel olisi lenkillä ollut kevyt, mutta sen sijaan hyydyin totaalisesti ylämäkiin. Tasaisella maalla sitä ei niin huomannut, mutta tutuissa mäissä olo korostui, enkä muista, milloin olisi tuntunut niin raskaalta nousta niitä ylös. Sama portaissa, joita usein kipitän moneen kertaan ylös ja takaisin alas – niissä tuntui kuin olisin yhtäkkiä ihan rapakunnossa.
Sain todeta, että vaikka viime viikon neljän päivän Päitsi-tiedotusmaraton ei ollut fyysisesti mitenkään rankka rupeama, niin kai sitten kuitenkin kävin jotenkin ylikierroksilla. Kun olin nukkunut pari yötä hyvin, olo tuntui ihan hyvältä, mutta liikunta ja etenkin raskas sellainen – mäki-/porrasjuoksu – paljastivat totuuden.
En kuitenkaan ahdistunut asiasta, vaan päätin lenkkeillä juuri sillä tahdilla kuin siinä tilanteessa hyvältä tuntui ja kävellä välillä. Ja kuten yleensäkin, se teki tosi hyvää, vaikkei meno energiseltä tuntunutkaan.
Lisäksi tuntui, että eilen ihan eri tavalla osasin myös nauttia pelkästä ulkona ja luonnossa oleilusta. Auringonpaiste ja raikas kevätilma tuntuivat ihanilta keuhkoissa, ja kun sukelsin yhteen lempparilähimetsäämme, iski kauhea ikävä mökille metsän keskelle sekä Kuusamon Oulangan kansallispuiston uskomattomien metsien siimekseen. Siinä hetkessä tajusin, että jos jossain haluaisin eniten asua, niin metsän keskellä. Mutta onneksi on lähimetsiä, joissa ulkoilla sekä Suomi täynnä hienoja paikkoja, joihin hakeutua käyskentelemään.
Muutenkin joskus aiemmin en ole jotenkin osannut huomata lenkkeilyssä muuta kuin sen varsinaisen liikunnan tuoman hyvän olon. Tai no eri asia ovat lomalla tehdyt vaellukset ja ulkoilut, joissa luonnosta nauttiminen on se pääasia, kun taas kotoota käsin ajatukseni usein on, että lähden nimenomaan juoksulenkille eli liikkumaan. Nykyisin, kun osaan ottaa iisimmin myös arkilenkeilläni ja rauhoitan ne välillä myös kävelyksi, niin tajuan sen, miten paljon ulkoilu ja ympäröivä luonto itsessään vaikuttavat omaan oloon ja hyvinvointiin.
Ja ehkä osittain tämä kaikki johtuu siitä, että kevät on täällä! <3
Minulla meni viime viikko Päitsi-hulinoissa, ja Markulla alkoi maanantaina fysioterapiaharjoittelu, niin emme ole viime aikoina ehtineet niin kauheasti hengata yhdessä kodin ulkopuolella. Mutta ehkä huomenna tai ensi viikolla viimeistään ehdimme mennä yhdessäkin nauttimaan ulkoilusta ja luonnosta, joka varmaan ihan pian alkaa toden teolla heräilemään kevääseen…
